Paskateoria

Arto Salmisen lyhyt lause tykyttää armotonta yhteiskuntakuvaa. Paskateorian rinnakkaisteoksena tässä kirjasyksyssä voisi pitää Hannu Vuorion romaania Heil!. Salmisen ilmestyskirja vain on sitäkin pelottavampi. Vuorion kirjassa uhkakuvia voidaan jäljittää uusnatsismin teorioiden ja käytäntöjen kautta. Salmisen romaanissa lähiöissä kytevään aikapommiin ei ratkaisukoodeja ole, jo siitäkin syystä ettei kukaan ole asiasta kiinnostunut.

Arto Salminen käy malliesimerkistä Kiiltomadon määrittelemästä ansaitsemaansa vähemmälle huomiolle jääneestä kirjailijasta. Törmäsin asiaan konkreettisestikin, kun kevättalvella olin iltapimeällä kiirehtimässä Lukukeskuksesta Pasilan asemalle. Taksikuski kyseli Villa Kivestä ja sanoi sitten itsekin olevansa kirjailija. Hetken mietin, pitäisikö hypätä kyydistä seuraavissa liikennevaloissa.

Kuski paljastui Arto Salmiseksi. Takseilla on rooli hänen kolmannessa romaanissaankin. He ovat lauttureita, jotka vievät kirjan päähenkilöä, toimittaja Antti Suurnäkkiä, Itäpuolen pimeisiin slummeihin. Yhdenlainen lautturi voisi olla Suurnäkki itsekin, välittäjä syrjäytyneiden ja toimeentulevien välillä. Mutta sellaisia lööppejä kuin Paskateorian kannessa ei nähdä hänen edustamassaan iltapäivälehdessä.

Salmisen uuden romaanin sivuliepeessä taas on kriitikkojen lyhyitä kommentteja hänen edellisistä kirjoistaan Turvapaikka (-95) ja Varasto (-98): inhorealismia, moraalittomuutta, synkeää, rumuuden estetiikkaa, kaatopaikalla kasvavaa rikkaruohoa, ruokottomuuksien rumputuli, umpi-iljettävää vihoittelua.

Rujo on uuden romaaninkin kuva. Salminen helpottaa kuitenkin lukijaa oivaltavalla huumorilla, jos mustaa ironiaa voi sellaiseksi kutsua. Yhtään se ei kuitenkaan pehmennä viiltävää kokonaiskuvaa, moraliteettia, jonka kipupisteet eivät olekaan itsensähukanneen yksilön syövereissä, vaan yhteiskunnan sairaudessa.

Mielenkiintoinen yhteensattuma on se, että sekä Hannu Vuorion Heil!-romaanin että Arto Salmisen Paskateorian päähenkilöt ovat toimittajia ja molempien vaimot terveydenhuoltoalalla. Vaikka siinähän ne ajankuvan linkit ovat: tiedotusvälineet ja terveysasemat.

Vuorion kirjassa jäljitetään uhoavia uusnatseja, Salmisen tarinassa ei jäljitetä mitään, koska köyhyyden uhka on kasvoton ja väheksymällä kuitattu. Toimittaja Suurnäkillä olisi halua lautturiksi; hänellä on aivot, mutta häneltä on viety airot.

Lähiöiden epätoivon ja kytevän kapinan aihe suorastaan tuppautuu Suurnäkin eteen, mutta karkaa mahdottomaksi määritellä. Aseistatunut moottoripyöräjengi jopa muiluttaa toimittajan tapaamaan kapinan ideologiksi nimettyä, vankilassa istuvaa Kaarakaista. Tämä kuittaa jengin puheet narkkarien horinaksi ja kääntää asian ylösalaisin: rikkaat ne kapinoi köyhiä vastaan.

-Ne on ruvenneet liian ahneiksi. Työväenluokka on jo lopetettu tarpeettomana. Nyt ne riistää keskiluokkaa –sunkaltaisiasi. Ostokykyinen väki hupenee joka päivä. Kohta kapitalistit ei pysty myymään enää mitään, paitsi yrityksiä toisilleen. Kurjuus lisääntyy, rosvot lisääntyy, köyhät velloo kuin meren aallot. Tulee se päivä kun koko paska romahtaa kerralla niskaan.

Siitä ei ole lööpeiksi lehteen, eikä varsinkaan levikin nostamiseen. Suurnäkki sentään vielä käy painia ammattimoraalinsa kanssa, kieltäytyy vastenmileisistä aiheista löytääkseen ne sitten kilpailevasta lehdestä. Toimituspäällikkö palauttaa Suurnäkkiä ruotuun: Mä en halua tietää mitä mieltä pääministeri on jostain vitun globalisaatiosta tai segregaatiosta. Mä haluan tietää kuinka se nuoruudessaan luki kellarissa Jallua ja veti käteen. Onko selvä?

Satiiria lehtien toimituksista on tehty ennenkin, mutta Salminen yltää aivan omaan hurjuuteensa. Salmisen kuvaus iltapäivälehden juopottelevasta yövuorosta on pitelemätön, samoin formulakuskiksi pyrkivä nuorukainen, joka sponsoreita saadakseen hakee julkisuutta tempaukselleen ajeluttaa syöpälapsia kyydissään.

Salmisen tiukka ja tarkkavaistoinen satiiri ei tyydy karrikatyyreihin. Julkisuudenkipeydellä on myös selittävä kääntöpuolensa. Toimittaja Suurnäkki tapaa myöhemmin formulaunelmansa menettäneen jakamassa aamuyöllä Hesareita. Kun hän säälittelee nuorukaista, tämä näyttää näppylähanskojaan ja sanoo, että onhan hänellä sentään tähtitaivas mukana: Katso näitä näppylöitä. Siinä ne on. Sata mustaa tähteä, köyhän Tähtitaivas.

Arto Salminen kirjoittaa apokalypsia, jossa vartijat pamputtavat metroasemilla narkkareita ja kerjäläiset profetoivat kadulla. Otteet omasta elämästä luisuvat niin kuin toimittaja Suurnäkillä; tavoittelemista ei näy, kaikki karkaa käsistä niin kuin rakastajatar, joka osoittautuu huoraksi. Vaikka Suurnäkki pysyy ruodussa ja kirjoittaa imeliä purjehdustermeillä filosofoivasta iskelmälaulajasta, hän sentään vielä näkee, mihin ollaan menossa.

Paskateoria on pieni mutta hätkähdyttävä kirja. Se on hyvä valinta Runeberg-palkinnon ehdokkaaksi.