Piispa Henrikin sormi ja muita katkelmia

Tuskin koskaan olen lukenut yhtä makeaa muistelmateosta! Lukenut? Ei, tämä kirja eletään läpi. Aulikki Oksanen avaa lukijan eteen mehevän katselukirjan, joka on paitsi omaelämäkerta myös paljon muuta. Se on sukuhistoriikki, myyttien, muistojen, lehtileikkeiden, vanhojen piirustusten, valokuvien, dokumenttien, leikin, unien ja toden kudos.

Ennen kaikkea teos on matka itseymmärrykseen: miksi minusta tuli se, joka olen?

Kokonaisuus on monilahjakkaan verbalistin ja visualistin innoittunut työ. 1960-luvulla alkaneen uransa aikana Aulikki Oksanen on usein kuvittanut teoksensa itse. Tussikynän paikoin lähes erkkitanttumaisen viivan ilon hän nytkin tutulla tavallaan päästää irti, karrikoi tyypit, olennot ja kohtaukset.

Mutta epäilemättä hän kirjoittaa silti kaiken juuri niin kuin se oli.

Sarjakuvamaisissa ruuduissa leiskuu huumori ja satiiri, eikä muistelija säästä itseään raikkaalta ironialta. Myytteihin tukeutuvan satuilijan rooli on Oksasen lukijoille vanhastaan tuttu. Itse hän esiintyy kuvissa siivekkäänä sarvipäänä. Karikatyristin lahjaa Oksasella olisi vaikka mihin tarpeisiin, ja aina hänen kielensä on ollut sävykästä, yllätyksellistä.

Mistä perin siivet, mistä sarvet?

Omaelämäkertaa kirjoittavan kirjailijan on selvintä alkaa juurista. Hän kysyy: ”Kuka olin? Mistä tulin?” ”Mistä perin siivet, mistä sarvet?” Isoäitien ja isoisien vaiheille annetaan aika lailla tilaa ennen kuin päästään päähenkilön elämään. Lukijan – mutta myös tekijän -on kuitenkin hyvä tietää, mitä kaikkea kantaa mukanaan se jatkosodan viimeisenä kesänä kynttilänvalossa syntynyt tyttövauva, joka heti hämmästyttää äitiä repivällä ja kirkuvalla äänellään.

Kuusilapsisen opettajaperheen pikkutytöstä kasvaa runoja rustaileva tarkkasilmäinen vilkastus. Muistelija on kiehtovasti tallettanut sekä ajankuvan että ympäristönsä eksentriset tyypit. Murrosiän kuohut ja kauhut sidotaan muutamaan herkulliseen kohtaukseen:Tanssiessa tynnyrihame on kuitenkin aika hankala… ja kun istuutuu, täytyy kehiä vanteet takapuolen alle vaakatasossa… tai muuten tynnyri ponnahtaa kumolleen ja paljastaa koko paratiisin…

Valokuvat dokumentoivat, muun kertovat piirrokset. Mikä oleellisinta, kuvien teksteissä fabuloitsee runoilija Oksanen.

Yksityiskohdissa riittää löytämisen iloa; lapsen tavoin lukija äkkää uuden ja taas uuden hauskan höysteen, yhteydessään koomisen virrenpätkän, ajatuskuplan, pienen huoneentaulun, murteellisen lohkaisun, laulunsirun. Ja kaikella on aina oma alamerkityksensä.

Multitaiteilijan kapina

Mutta milloin sitten syntyy se kansikuvan valkohiuksinen Aulikki Oksanen, ”rautainen liinatukka”, joka julkisuudesta parhaiten muistetaan? Se multitaiteilija, joka jumalaisella vibratollaan lauloi Orvokki-kabareissa, Lapualaisoopperassa, tehtaissa, toreilla ja telakoilla, poliittisissa ystävyystilaisuuksissa – ja runoili klassikot ”Sinua, sinua rakastan”, ”Tule vielä kerran kuin ilta omenapuuhun” ja ”Kenen joukoissa seisot”?

Kuinka kuoriutuu se kirjailija-näyttelijä, joka esiintyi 60-luvun unohtumattomissa elokuvissa, sai tappouhkauksia ja haukkumakirjeitä, kutsuttiin presidentinlinnaan – minkä jälkeen jotkut tervehtivät taas, kun istuin Sylvi Kekkosen kanssa samassa kuvassa.

Tarvitaan kapinaa. Miksi poikien ei tarvitse tiskata? tuhisee Aulikki jo kotona Kokemäellä. Yhden kapinan alku? Varmasti. Entä kohtaus opiskelukaupungin taksijonossa? Silinterihattuinen pontsariherra etuilee, naistietoinen Aulikki linkoaa herran silinterin pitkin toria ja luikkii taksiin. Matkarahat hän kyllä on joutunut lainaamaan päästäkseen auttamaan hädässä olevaa ystäväänsä.

Kuohuva 60-luku syöttää lisää kapinaa ja kipinöitä. Vanhan kuppilaan ei pääse ilman miesseuraa. On etsittävä jonosta joku lojaali tyyppi, jolla ei ole jälkivaatimuksia… Mutta: Täytän 21 vuotta. En enää kehtaa olla neitsyt! Ja sitten vielä: E-pillerit tulevat! Niitä vastustaa Oulun piispa ja moni muukin mies. Pillereitä saadakseen on paras olla kihloissa. Lainaan ystävättäreltä kihlasormusta…

Oma tie ei heti löydy. Tahdon taiteilijaksi… mutta mitä tehdä, kun kaikki houkuttaa? Epämääräinen etsintä vie vuonna 1965 Ylioppilasteatteriin. Kapina saa monta osoitetta: kirkko, koulu, armeija, naisen asema.

Tajunnan täyttää brechtiläinen happi. Lähipiiriä alkavat olla ajan vaikuttajat: Illalla meillä on Lapualaisoopperan harjoitus. Chydenius istuu lämpiössä pianon ääressä, kiristelee hampaitaan ja sanoo: Ärrät kuuluviin, tai sanat menee hevon helvettiin! Laulamme: Me rakensimme tämän maan raudalla ja verellä…

Emilia ja Tykkimiehen syli

Jo tuolta ajalta on itse asiassa peräisin kirjailijan omakuva, sarvipäinen siivekäs. Emilia ja Suomi -teoksen (1967) kuvia Oksanen toistaa nyt kertoessaan etäännytetysti eräästä merkityksellisestä elämänvaiheesta. Mikko Niskanen ohjaa Elokuvan jalostavasta rakkaudesta, Aulikki saa osan, ja elokuvan tarinasta tulee totta: minä, nuori tyttö rakastun palavasti ohjaajaan. Kohtaaminen tietää ukkosmyrskyä, piinaa ja hurmiota.

Näihin aikoihin kiinnittyy myös romaani Tykkimiehen syli (1968), mutta kirjan syntyvaiheita tai vastaanottoa Oksanen ei koskettele. Kysymyksessä oli kuitenkin läpimurtoteos; kirja oli sekä arvostelu- että myyntimenestys. Muistan hyvin, miten hän television Jatkoaika -ohjelmassa taitavasti livautti haluavansa antaa uuden kirjansa joululahjaksi kaikille Suomen kenraaleille…

Mutta eihän hän nyt kerro muistakaan kirjoistaan! Puhuuko hän aineiston hankinnasta, arkistotyöstä, innoituksensa lähteistä, kirjoittamisen kivusta? Ei suoraan. Ovelasti tehty. Ei hän päästä meitä ateljeehensa, hipaisee vain kirjaa jos toistakin silloin tällöin, vihjaa siihen piirroksella, lehtileikkeellä tai valokuvalla. Loput hän jättää lukijakuntansa muistin varaan.

Aulikki Oksanen on siis julkaissut varsinaisen ”elämänsä kuvakirjan” – vaikkapa sitten kahtalaisessa merkityksessä. Sillä se on piirroskokoelma, valokuva-albumi, unikirja, päiväkirja…-. Ja väitöskirjaksikin hän teosta kutsuu osoittaen, että näin, kaiken turhan tilkeaineiston syrjään heittäenkin voi omaelämäkerran tehdä.

Piispa Henrikin sormi kertoo lopulta sekä Aulikki Oksasen arvoista että Aulikki Oksasesta enemmänkin ihmisenä; lapsena, tyttönä, naisena, laulajana, monitaiteilijana, tasa-arvotaistelijana, poliittisena osallistujana … ja vaimona, äitinä, isoäitinä.

Uus-papualaisen kujanjuoksu

Niin sanotut taistolaisvuodet tietävät ankaraa tahtia, kirjoittamista, mielenosoituksia, kokouksia. Sitoutuminen vaatii paljon. Rakkaus aatekumppani Alpo Haloseen, perheen perustaminen ja lasten syntyminen – täyttä elämää. Mutta kun Aatteen palo sammuu, seuraa kohmelo, umpikuja: Mikään ei puhkea, eikä vapauta. Ja koko ajan harteilla keikkuvat pahansuopaiset kirjalliset kardinaalit nostamassa ja laskemassa, hylkimässä ja häpäisemässä….

Kunnes ”uus-papualainen” viedään muiden heimolaistensa kanssa ”Katumoon” ja pakotetaan anteeksipyyntöön. Siivekkäällä sarvipäällä on kuitenkin tallella vanhat metkut, kaikki taiteilijan konstit. Ahdistettuna siivekäs muistaa: hän osaa lentää ja olla vapaa.

Seuraa uusi aika. Kirjoja syntyy, palkintoja tulee, mutta kirjailija haluaa nyt kertoa enemmänkin siitä muusta elämästä, jota hän taiteentekemisen rinnalla elää. Nekin lähteet tietysti ovat tuotannon taustaa.

Kirjan päättää nelivärikuvien riemusaatto. Se on ”väitöskirjan” liite: lasten piirroksia, tarkoin valittuihin valokuviin vangittuja hetkiä perheen elämästä, lapsenlapsen ja isoäidin auvoa, ažerbaidžanilaisia naislinnun asuja, ihastuttavia ikäkuluja kirpputorikortteja ja mitä kaikkea. Turhaa sälää? Varmasti, mutta niin tarpeellista!

Tuntuu kuin Aulikki Oksanen syleilisi kuva-epilogillaan koko maailmaa: itää, länttä, etelää, pohjoista. Mihin tahansa suuntaan on nyt vapaus lentää. Ja tämä kaikki pitää kenties sisällään toistaiseksi salaisia merkityksiä, niin uskon. Taiteilijan unia, hänen kuviaan.