Carl August Ehrensvärdin Vapaiden taiteiden filosofia oli aikansa merkittävä pohjoismainen avaus uusklassistiseen estetiikkaan. Alun perin anonyyminä ja vain viidenkymmenen kappaleen painoksena vuonna 1786 ilmestynyt kirja ei ehkä vaikutushistorialtaan ole ollut kovin voimakas, mutta esteettisen elämän ajankuvana se on nykylukijalle joka tapauksessa mainio.

Carl August Ehrensvärd (1745–1800) oli ilmeisesti sangen eksentrinen henkilö, joka aloitti uransa sotilaana; hän eteni laivastossa aina ylipäälliköksi asti vuonna 1784. Ehrensvärdin varsinainen kutsumus oli kuitenkin toisaalla, ja hän ajautuikin ristiriitoihin kuninkaan kanssa ja erosi toimestaan. Ehrensvärdin voimakas kutsumus lienee isän perua. Suomessakin hyvin tunnettu August Ehrensvärd (1710–1772) muistetaan sekä Suomenlinnan rakentajana että osaavana taiteilijana. Carl August Ehrensvärd omistikin laivaston jälkeisen elämänsä estetiikan, moraalin ja valtio-opin tutkimukselle, matkustelulle ja piirtämiselle. Piirtäjänä Ehrensvärd olikin mainio, ja hänen varsin rajuja ja eksplisiittisiä eroottisia piirustuksiaan on myöhemmin julkaistu kirjana nimellä Lustens förvandlingar (Vertigo förlag 1997).

Ehrensvärdiltä on aiemmin suomennettu Italian-matkasta kertova Matka Italiaan 1780, 1781, 1782 (Artemisia 2002). Nyt suomennettu teos kytkeytyy voimakkaasti tähän Italian-matkaan, sillä 1700-luvun antiikin ihailuun liittyi myös montesquelainen ilmasto-oppi, jossa Italian osuus korostuu. Kyse oli siitä, että ilmaston katsottiin vaikuttavan merkittävästi kulttuuriin ja kansanluonteeseen – ja juuri Italia oli seutua, jossa ympäristö ja ilmasto olivat ajan käsitysten mukaan ihanteelliset. Italiasta löytyi se, mikä oli kaunista ja jaloa.

Uusklassismissa palattiin rokokoon jälkeen antiikin selkeisiin linjoihin ja muotoihin ja avainsana olikin ’järjestys’ – taiteissa pyrittiin järjestykseen ja kohti täydellisyyttä, joka oli tietenkin Jumalan täydellisyys. Kirjan ensimmäinen, Jumalan kuvaamista käsittelevä luku onkin nimeltään ”Korkeimmasta kauneudesta”. Ehrensvärdin kirjan teksti on laadittu kokonaan kysymys–vastaus-muotoon, joka yksinkertaisimmillaan on varsin tiivistä:

”Mikä on kaunista?
Täydellinen.
Mikä on viehättävää?
Epäjärjestys.
Mikä on rumaa?
Tuho.”

Ehrensvärd noudattelee uusklassismin eurooppalaisia virtauksia, ja siksi hänen tekstinsä ei välttämättä ole aatehistoriallisesti kovinkaan omaperäinen. Omaperäiseksi kirjan tekee pikemminkin sen kieli ja toisinaan Ehrensvärdin lyhyydessäänkin varsin vaikeasti avautuvat ajatukset, joita tosin voi lukea aforistisesti pitäytymättä missään erityisessä systeemissä: ”Ihminen näkee enemmän kuin silmä, ja kaikista asioista silmä näkee vähiten.”

Mutta olkaamme rehellisiä. Tällaisten suomennosten yhteydessä on tapana puhua aina kliseisesti ”helmistä” ja ”kulttuuriteoista”. Ehrensvärdin teos on ehkä pikkuruinen helmi mutta silti vain hupaisa lukukokemus -– varsinkin nykylukijalle, jolle esimerkiksi montesquelainen ilmasto-oppi on lähinnä tragikoominen vitsi. Jos taas on aatehistoriallisesti orientoitunut, on uusklassismin ymmärtämiseksi tarjolla merkittävämpääkin lukemista: Vesa Oittisen asiantuntevasti suomentama ja kommentoima J.J. Winckelmannin (1717–1768) keskeisten klassikkotekstien valikoima Jalosta yksinkertaisuudesta (Kuvataideakatemia 1992), jonka avulla ajan esteettisiin ja taiteessa vaikuttaneisiin ajatuksiin on paljon helpompi päästä sisään.

Edelliset kommenttini eivät toki tarkoita sitä, että Ehrensvärdin suomentaminen olisi ollut jotenkin turhaa. Ongelmana on vain se, etteivät uusklassismin ihanteet tunnu enää kytkeytyvän mielekkäästi mihinkään. Jumala ja järjestys ovat kuolleet jo aikoja sitten, ja tuskin niitä hirveästi ainakaan taiteisiin kaivataan takaisin. Ilmasto-opillakaan ei ole nykylukijalle mitään hedelmällistä tarjottavaa. Tosin Ehrensvärdin tietty kryptisyys tarjoaa mahdollisuuden myös kerettiläiselle lukutavalle. Ehkä hän kuitenkin ennakoi jotain:

”Miten ruma vaikuttaa?
Kun silmä saa nähdä rumaa, se kohtaa luonnossa tuhon, joka antaa sille käsityksen, että olennoilla on loppu, ja ihminen tässä kuten kauneudessa tuntee ja käsittää kaiken.”

Näin Winckelmann ei olisi kirjoittanut.

Jaa artikkeli: