Häviäminen

Menetelmällisen kirjallisuuden klassikko on viimein saatu suomeksi. Kääntäjä Ville Keynäksen panos sen tulkitsijana on poikkeuksellisen suuri.

Poissaolevan etsiminen yhdistää psykoterapiaa ja jännityskertomuksia. Kun mieli on kätkenyt ahdistavan muiston ruumiin labyrintteihin, analyytikko alkaa punoa loogisia asiayhteyksiä kuin sielua syvyystähystävä Sherlock Holmes. Kätketyn tiedon selvittäminen on myös klassinen tragedian motiivi. Oidipus puhkoo silmänsä, koska hän on päättänyt ottaa asioista perin juurin selvää ja saanut tietää olevansa syyllinen sekä isänmurhaan että sukurutsaan. Olisiko tragedia peruttu, jos Oidipus olisi kuunnellut tietäjä Teiresiasta ja antanut asioiden olla?

Georges Perecin Häviäminen (La Disparition, 1969) on absurdi salapoliisikertomus, joka perustuu merkin kirjaimelliselle ja vertauskuvalliselle poissaololle. Tarina alkaa Otto Vokl -nimisen henkilön katoamisella, jota hänen lähipiirinsä ryhtyy selvittämään. Vähitellen vastaavia häviämisiä alkaa lähipiirissä tapahtua lisää, eikä niille tunnu löytyvän mitään järjellistä selitystä. Läsnä on jatkuvasti outo tunne siitä, että kaikki ei ole niin kuin pitää.

Lukijalle tosin on heti selvää, mikä kirjan maailmassa on kummasti ja mikä hahmojen katoamiseen takuulla liittyy. Teoksesta nimittäin puuttuu suomen kielen yleisin vokaali, a-kirjain.

Asia nimeltä æ

Häviämisen kerronta perustuu lipogrammiin. Lipogrammissa kirjallinen teos muodostetaan rajoittamalla sen ulkopuolelle yksi tai useampi kirjain. Kreikan kielen sana lipogrammatos tarkoittaakin ’puuttuvaa kirjainta’. Kirjoitustekniikkana lipogrammilla on pitkä historia, mutta nykyään se tunnetaan erityisesti menetelmällistä kirjallisuutta kehittäneen Oulipo-ryhmän ansiosta. Suomessa lipogrammia on todennäköisesti eniten käyttänyt Sami Liuhto.

Käännöstyön ja kääntäjän mielenterveyden kannalta lipogrammi on usein pähkinä purtavaksi. Perecin tuotantoon perehtynyt kirjallisuudentutkija Päivi Kosonen on tutkimuksessaan Elämät sanoissa (2000) kutsunut Häviämistä vokaalileikiksi, kun taas romaanin suomentanut Ville Keynäs on ilmaissut suorastaan pelänneensä teoksen haastavuutta. Aiemminkin Pereciä kääntänyt Keynäs tietää mistä puhuu: hänen kokonaisia kirjasuomennoksiaan ovat esseistinen Tiloja/avaruuksia ja ensyklopedisen runsas Elämä Käyttöohje. Useita käännöspalkintoja vastaanottanut suomentaja kertoo Ylen Luomiskertomus-ohjelmassa kääntäneensä Elämää 10 vuotta.

Pelko ei ole perusteetonta. Alkukielisessä teoksessa La Disparition pois rajattu kirjain on e, mutta Häviämisessä lipogrammi on lokalisoitu eli paikallistettu a-kirjaimeksi. Häviämisen kääntämisessä ei olekaan kyse vain tyypillisestä käännöstyöstä vaan monisyisestä loogis-semanttisesta rekonstruktiosta, jossa kielen lokalisoinnin ohella lukijalle on sovitettava kokonainen kirjallinen metafysiikka. Toisin sanoen suomentajan on pitänyt nähdä käännöksen eteen ihan helvetisti vaivaa.

Täysin puskista lipogrammit eivät Keynäkselle ole tulleet. Perecin pelkkää e-kirjainta hyödyntävästä Les Revenentes -pienoisromaanista (1972) on ilmestynyt Nuoressa Voimassa (6/1996) hänen kääntämänään katkelma nimellä ”Palaajat”. Pieni näyte: ”Aran lampaan tapaan harmaa Lada Samara matkaajan naama halvan kankaan takana palaa kaahaamatta Vantaalta, jatkaa samaa rataa Haagaan ja ajaa matalan jalavan ja kastanjan alta marsalkan matalaan ja samalla avaraan majaan.”

Perecilläkin on ollut edeltäjiä lipogrammiromaanin alalla. Yhdysvaltalaisen Ernest Vincent Wrightin ilman e-kirjainta kirjoitettu Gadsby ilmestyi 1939 eli jo 30 vuotta ennen Häviämistä.

Omin lisäyksin

Häviäminen on virtuoottinen esitys niin Pereciltä kuin Keynäkseltä, eikä suomenkielisestä käännöksestä pitäisi edes puhua mainitsematta kääntäjää. Perecin sanakirjamaisen runsas kieli etenee luontevasti Keynäksen kääntämänä kyeten jatkuvasti yllättämään lukijansa.

Vaikka vitsien selittäminen on aina huono idea, käännöstyön mammuttimaisuus ansaitsee lyhyen havainnollistamisen. Otetaan esimerkiksi seuraava alkuteoksesta löytyvä kohta: ”L’ami d’Anton Voyl avait pour nom Amaury Conson. Il avait six fils.”

Ilman a-kirjaimeen perustuvaa rajoitetta oheinen kohta kuuluisi normaalisuomeksi käännettynä ”Anton Voylin ystävän nimi oli Amaury Conson. Hänellä oli kuusi poikaa.” Suomeksi lokalisoituna ja aattomaksi sovitettuna jakso kuuluu: ”Otto Voklin ystävän nimi oli Emery Conson. Hänellä oli yhdeksän jälkeläistä, heistä yksikään ei ollut tyttö.” (s. 52.)

Pintapuolisesti käännös tuntuu järjettömältä. Hahmojen nimet ovat aivan väärät, samoin heidän lukumääränsä. Menetelmällisen kirjoittamisen kannalta käännös on kuitenkin täysin pätevä. Yhden kirjaimen poistaminen käytöstä ei nimittäin ole ainoa rajoite, jota Perec hyödyntää.

Selitys kolmelle lisäjälkeläiselle löytyy toisesta Perecin käyttämästä, kyseiseen jaksoon sovelletusta rajoitteesta. Nuo ranskan kielen kuusi poikaa on nimetty ranskalaisen aakkoston vokaalien − a, e, i, o, u, y − mukaan. Koska suomessa vokaaleja on vielä å, ä ja ö, Keynäs on venäläistä Perec-kääntäjäkollegaansa mukaillen tuonut mukaan ”kolme äpärää, Åken, Ähmädin sekä Öyvindin” (s. 52).

Rajoitteen noudattamisen lisäksi Häviäminen myös venyttää sitä. Meren syvyyksiin uppoaa Tit’nic, kapteeni Ähäbin seurassa viihtyvä henkilö on Ismeil.

Häviämisen kääntäminen ei siis ole ollut vain semanttista, yksittäisten sanojen ja lauseiden merkityksiin perustuvaa vaan syntaktista eli kieliopillista työtä. Käännös laajenee myös itse tarinamaailmaan, kun äpäräpoikien tapaan edes hahmojen määrä ei ole vakio.

Tästä syystä Häviämisen kieli muistuttaa merkittäviltä osin runoutta. Sen kieli ei vain käänny, vaan se pitää rakentaa kokonaan uudestaan. Jo pelkästään Otto Voklin nukahtamisyrityksiä kuvaava jakso kirjan alussa on proosana aivan omanlaistaan:

Hän yritti päästä uneen millä hyvänsä ilveellä. Eikä onnistunut. Hän pukeutui pilkulliseen yöpukuun, verryttelypuseroon, sitten trikoisiin ynnä huiviin sekä sen jälkeen vielä lederhoseneihin (hän oli perinyt ne berliiniläiseltä isosedältään); hän yritti myös käydä sänkyyn nudistin vermeissä. Hän kokeili kymmeniä eri peitto-tyyny-yhdistelmiä. Eräänä päivänä hän pulitti itsensä kipeäksi päästäkseen yöpymään yksinään sisäoppikoulun dormitorion sängyissä, minkä jälkeen hän kokeili vielä kerrossänkyä, retkisänkyä, siskonpetiä, päästävedettävää, pylvässänkyä, seinäsänkyä sekä ruohomätästä. (s. 19−20.)

Tuskin kukaan voi kiistää, etteikö ”nudistin vermeet” olisi kiertoilmaisuna alastomuudelle neronleimauksen luokkaa!

Esteettistä ja traagista

Siinä missä keskivertoproosa keskittyy kuvailemaan maiseman pintaa kuin silmäillen, Pereciä lukiessa tuntee lukevansa koko mielellään. Kyse ei ole siitä, että Perec hyödyntää kirjoituksessaan erilaisia konkreettisia ja visuaalisia merkkejä, kuten partituureja, nuottikuvaa ja laulunsanoja. Lukija kohtaa jatkuvasti eri suuntiin ohjaavia älyllisiä ja aistillisia vihjeitä, jotka tekevät lukemisesta runsasta, nautinnollista ja hyvällä tavalla haastavaa.

Osin tästä syystä Häviäminen on tarinankerronnaltaan aika yhdentekevä. Lukiessa huomio kiinnittyy niin paljon itse merkkien virtaan, ettei tapahtumien syy−seuraussuhteilla ole oikein väliä. Parhaimmillaan Keynäs onnistuu nyrjäyttämään kielestä esiin niin nautinnollisia ja riemastuttavia hetkiä, että lukiessa naurahtaa ääneen. Seuraava sitaatti on yksi parhaimpia: ”Häneltä kiellettiin työnteko siinä missä toisten niskoille koitui perkeleellinen äheltäminen” (s. 229).

Tervehdyksenä käytetty, menetelmällinen ”Heiyohöäåu” puolestaan on riemastuttavin käännössana, jonka olen hetkeen lukenut. Lipogrammaattisessa tervehdyksessä on käytetty kaikkia muita vokaaleja paitsi a-kirjainta.

Kirjaimen katoaminen rinnastuu Perecin omaa elämää varjostaneisiin traagisiin katoamisiin. Hänen isänsä kuoli 1940 toisessa maailmansodassa ja äitinsä murhattiin kolme vuotta myöhemmin Auschwitzin keskitysleirillä Perecin ollessa 6-vuotias.

Kosonen on tunnistanut Perecin omaelämäkerrallisen W eli lapsuudenmuisto -teoksen (jonka hän on myös suomentanut) tematiikassa kaksi traagista perusaihetta. Niistä ensimmäinen koskee päähenkilön saamaa yllättävää tehtävänantoa, jossa korostuu oikeuden ja tasapainon palauttaminen, ja jälkimmäistä aihetta määrittää tehtävän paljastuminen absurdiksi tragediaksi. W:ssä traaginen jako ilmenee päähenkilö Gaspard Wincklerin saamassa odottamattomassa tehtävässä perehtyä W-nimiseen utopiayhteiskuntaan, joka paljastuu karmivaksi dystopiaksi.

Samanlainen absurdin tragedian jaottelu sopii myös Häviämiseen. Teos alkaa Otto Voklin ystävien ylevällä päämäärällä selvittää ystävän katoaminen, mutta kirjan edetessä jokainen juonellinen käänne ja merkillinen (sic) lipogrammaattinen ele muuttaa kertomusta lukijan silmissä oudommaksi ja oudommaksi. Ihmiset kuolevat mielivaltaisesti, vihjeet johtavat umpikujaan. Henkilökohtaisuus on myös toisella tapaa läsnä: kirjan murhaajan Perec kuvailee itsensä näköiseksi.

Vaikka tarinassa lopulta paljastuukin syy hahmojen häviämiselle, se on loppujen lopuksi yhdentekevää. Kirjan päähenkilö on kieli itse, eikä sitä voi tärvellä.

Maailmassa on virh’

Paitsi että ehkä ihan vähän voi. Kielen uhat viriävät ilmoille silloin, kun merkkejä aletaan painaa kirjaksi. Painovirhe ei kuitenkaan ole ainoa kirjaa uhkaava paholainen, vaan myös huolimattomasti toimitettu teksti voi kääntyä sitä vastaan. Jälkimmäinen pirulainen on päässyt valloilleen Häviämisen sivuilla. Kirjassa on valtava määrä erilaisia pieniä toimituksellisia virheitä, kuten ylösalaisia lainausmerkkejä, kirjoitus- ja tavutusvirheitä sekä henkilöhahmojen nimiä väärin kirjoitettuina.

Yksittäisinä tällaiset virheet eivät haittaisi mitään, mutta toistuessaan ne herättävät ainakin tarkkaavaisessa lukijassa harmitusta. Osa haitasta on lähinnä kosmeettista. Suurempi virhe muodostuu lopun kaksoislipogrammissa, josta a-kirjaimen ohella pitäisi puuttua e. Lipogrammijaksossa on selvä virhe, sillä siinä lukee näin: ”Kälyinen dingo tuli ulos, jäljitti västäräkkiä. Susi loikki pois. Opossumi kirmoi. Mihin nuo lähtivät? Otso tärväsi äänijänteensä.” (s. 275, kursiivit lisätty.)

E-kirjainten esiintyminen nimenomaan e-kirjaimet ehdottomasti kieltävässä tekstijaksossa on todella harmillinen virhe. Erhettä korostaa se, miten eräs kirjan hahmoista toteaa seuraavalla sivulla, että ”koko sepitteessä ei ollut ensimmäistäkään ’e’:tä” (s. 276).

Käännöstyö on niin hieno ja taiten tehty, että se olisi ansainnut tulla pieteetillä toimitetuksi. Toisaalta samanlainen ongelma vaivasi Loki-kirjojen julkaisemaa Elämä Käyttöohjetta, jossa siinäkin merkkivirheitä on paljon. Uuvuttaako Perec kustannustoimittajien silmät, vai mistä on kyse? Voi vain toivoa, että nykyinen painos Häviämisestä myy loppuun ja uuteen painokseen korjattaisiin nämä loogiset mielettömyydet.

Kaikesta huolimatta Häviäminen on kirkkaasti vuoden tärkein käännöskirja. Ei vähiten siksi, että mikään muu kirja maailmassa ei ole keksinyt kutsua oulunkyläläisiä åggelbyläisiksi. Teos on yksinkertaisesti luovan kirjoittamisen voimannäyte. Häviäminen osoittaa, miten kirjoitetusta kielestä voi pelkän yhden merkin avulla paljastaa salaisuuksia, joita tutkimalla ja koettelemalla maailma ei ole enää aivan samanlainen kuin ennen.

Heiyohöäåu von sun heiluvillesi!