Hulanjoen tarinat (Hulanhe zhuan)

Ensimmäinen suomennos Xiao Hongilta kuvaa koilliskiinalaisen maaseutukaupungin elämänmenoa 1900-luvun alkupuolella. Romaanin taustalla vaikuttaa Kiinan tasavallan naiskirjailijoiden asema.

Käsi pystyyn: kuka on joskus miettinyt, että pitäisipä kerran käydä katsomassa Hulanjokea? Heilongjiangin maakunnassa kiemurteleva virta ei välttämättä lukeudu Kiinan kansainvälisesti tunnetuimpien luonnonnähtävyyksien joukkoon, mutta on kuitenkin antanut nimensä Xiao Hongin (1911–1942) kiehtovalle omaelämäkerralliselle romaanille Hulanjoen tarinat. Teoksessa nimityksellä tosin viitataan useammin joen rannalla sijaitsevaan maalaiskaupunkiin, jossa yksinäinen vauraan perheen tyttö yrittää parhaansa mukaan ymmärtää maailman menoa. Vaikka 1900-luvun alun Koillis-Kiina tuntuisi romaaniin tarttuessa vielä kaukaiselta, tarinan myötä lukijalle tulevat tutuiksi sen monenlaiset asukkaat sekä erilaiset ilot, surut ja vääryydetkin. 

Selkeää kasvukertomusta odottavalle Hulanjoen tarinat tarjoaa yllätyksen, sillä kirjassa ei ole koko teoksen kattavaa juonta tai edes varsinaista päähenkilöä. Seitsemästä luvusta kaksi ensimmäistä kuvaa yleisesti ottaen paikkakunnan maantiedettä ja tapoja, vasta kolmas tuo mukaan minäkertojana toimivan tytön ja viimeiset neljä keskittyvät kukin eri hahmoihin, kuten perheen vuokralaisiin, omalaatuiseen setä Youhun sekä epäonniseen lapsimorsiameen. Romaani on ennen kaikkea kertomus juuri syrjäisestä Hulanjoesta, jossa sinisilmäisiä ulkomaalaisia näkyy vain seinäkellon koristeissa ja ”ihmiset elivät yksitoikkoista elämäänsä päivä kerrallaan ja ottivat nurisematta vastaan sen, minkä heidän esivanhempansa olivat heille jättäneet” (s. 105–106). 

Maalaismiljöö tuo mukanaan kielensä, joka Rauno Sainion kääntämänä tuntuu vanhahtavuudessaan miellyttävän tutunoloiselta. ”Milloinkas sinä joudit perille?” (s. 65) saattavat pitkästä aikaa tapaavat hulanjokelaiset kysyä toiselta tai juoruta, kuinka ”yksi tyttö lähti miehelään ja synnytti heti vuoden kuluttua kaksoset” (s. 64–65). Toisinaan aitosuomalaisiin ilmaisuihin on yhdistetty selkeästi Kiinaan liittyviä termejä, kuten setä Youn vanhanaikaisen vaateparren herättäessä kummastelua siitä, ”minkä dynastian miehiä hän mahtoi olla” (s. 222). Kotouttava käännösstrategia ei pyri peittämään lähtötekstin kulttuuria, vaan pikemminkin muistuttaa sen yhteneväisyyksistä suomalaisen kanssa – löytyyhän täkäläisestäkin kirjallisuudesta riittämiin kyliä, joissa mikään ei koskaan tunnu muuttuvan. 

Unohdettuja naisia etsimässä

Vaikutelma pysähtyneisyydestä voi kuitenkin olla harhaanjohtava, kuten romaanin kirjoittajan dramaattinen elämäntarina osoittaa. Kiinan tasavallan ajan naiskirjailijoille tyypillisesti Xiao Hong (syntymänimeltään Zhang Naiying) kuului maata omistavaan sukuun ja pääsi käymään moderneja kouluja, mutta joutui pakenemaan kotoa tyrannimaisen isän yritettyä pakottaa hänet järjestettyyn avioliittoon. Xiao Hongin ura kirjailijana käynnistyi lupaavasti Shanghaissa julkaistulla esikoisromaanilla Elämän ja kuoleman kenttä (1935, ei suomennettu), joka kuvasi Koillis-Kiinan japanilaismiehitystä, mutta päättyi keuhkotaudin aiheuttamaan ennenaikaiseen kuolemaan japanilaisten valtaamassa Hongkongissa. Vuotta ennen kuolemaa ilmestynyt ja kirjoittajansa viimeiseksi teokseksi jäänyt Hulanjoen tarinat edustaa siis kauaksi kotoa joutuneen Xiao Hongin paluuta kadonneen lapsuutensa maisemiin, jotka samalla saavat aseman oman aikansa Kiinan mikrokosmoksena. 

Suomeksi Hulanjoen tarinat on julkaissut Punos-kustannus, joka kertoo erikoistuvansa ”unohdettuihin helmiin”, erityisesti unohdettuihin naiskirjailijoihin. Xiao Hongin esittely suomalaisille sopii selvästi tähän eetokseen, vaikkakin Kiinassa ja englanninkielisessä maailmassa hänen teoksiaan alettiin nostaa uudelleen esiin jo 1980-luvulla, eli hän on tähän mennessä ehtinyt olla ”uudelleenlöydetty” yhtä pitkään kuin oli ”unohduksissa”. Suomessa Xiao Hong ei ole niinkään unohtunut kuin jäänyt suomennosten puutteen takia alkujaankin tuntemattomaksi, niin kuin valtaosa kiinalaisista klassikoista. Näiltä osin Hulanjoen tarinoiden kääntäminen ensimmäisenä tarjoaa suomalaisille lukijoille mahdollisuuden tutustua kirjailijaan samanaikaisesti tämän tuotannon loppupäästä ja elämän alkuvaiheista alkaen.

Suomessa Xiao Hong ei ole niinkään unohtunut kuin jäänyt alkujaankin tuntemattomaksi.

Oletetun lukijan tietämättömyys kirjailijasta ja tämän paikasta kirjallisuushistoriassa antaa lisää painoarvoa suomennoksen parateksteille, kuten suomentajan laatimalle kirjailijaesittelylle, jonka mukaan Xiao Hongia ”on pidetty Kiinan ensimmäisenä feministisenä kirjailijana” (s. 5). Luonnehdinnan keksijällä lienee ollut varsin lyhyt kirjallisuushistoriallinen muisti, johon ei ole mahtunut esimerkiksi naisten oikeuksien puolesta kampanjoinut runoilija ja vallankumouksellinen Qiu Jin (1875–1907) eikä Ding Ling (1904–1986), jonka novelli ”Neiti Sofian päiväkirja” (1928, ei suomennettu) synnytti sensaation kuvaamalla nuoren naisen seksuaalista turhautuneisuutta ja joka myöhemmin arvosteli kommunistisen puolueen seksistisiä käytäntöjä. Täysin uusia alueita raivaavan pioneerin sijaan Xiao Hongia kannattaakin ajatella osana laajempaa kirjallista liikettä, joka pohti sekä kiinalaisten naisten asemaa että feminismin suhdetta muihin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. 

Kiinan tasavallan naiskirjailijat elivät monien vaikutteiden ristipaineessa. Vaikka keisarillisen ajan patriarkaaliset uskomukset olivat jo alkaneet horjua, esimerkiksi järjestetyt avioliitot olivat edelleen yleinen normi. 1910-luvulla alkanut uuden kulttuurin liike halusi vapauttaa naiset perinnäistapojen kahleista, mutta varsinkin Japanin-vastaisen sodan myötä sukupuolten tasa-arvo nähtiin edistyksellisissäkin piireissä toissijaisena suhteessa kansallisiin pyrkimyksiin ja naisten elämään keskittyviä teoksia kritisoitiin helposti liian henkilökohtaisiksi tai kevytmielisiksi. Kaupalliset kustantamot puolestaan tarjosivat naiskirjailijoille mahdollisuuksia taloudelliseen itsenäisyyteen, mutta samaan aikaan markkinoivat heitä erikoisina uutuuksina. He eivät olleet kiinnostavia niinkään teostensa vaan yksityiselämänsä tai jopa pelkästään sukupuolensa ansiosta.

Kiinan tasavallan naiskirjailijat elivät monien vaikutteiden ristipaineessa.

Aikakautensa kontekstissa Hulanjoen tarinoiden epäyhtenäistä rakennetta voidaankin tarkastella kirjailijan strategisena valintana: voi olla, että pyrkimällä koko yhteisön laaja-alaiseen kuvaamiseen Xiao Hong yritti ehkäistä ennalta naiskirjailijoihin usein kohdistuneita syytöksiä tunnustuksellisuudesta tai kapea-alaisuudesta. Lapsuusvuosien ja sitä kautta Japanin hyökkäystä edeltävän ajan käsittelemistä taas on voinut motivoida Elämän ja kuoleman kentän aikalaisvastaanotto, jossa Xiao Hongin esikoisromaania luettiin Amy D. Doolingin mukaan ennen kaikkea isänmaallisena teoksena, ei kiinalaisen patriarkaatin kritiikkinä. Jännite suuren kansallisen vastarintakertomuksen sekä naisten yksityisten tarinoiden välillä näkyy myös muun muassa pian Xiao Hongin kuoleman jälkeen läpimurtonsa tehneen Eileen Changin (1920–1995) tuotannossa, jossa sota on usein läsnä taustalla mutta harvoin tapahtumien keskiössä. 

Toinen Xiao Hongia ja Eileen Changia yhdistävä piirre on ymmärrys siitä, kuinka patriarkaatissa myös naiset voivat sortaa toisiaan. Hulanjoen tarinoissa tämä näkyy parhaiten Hun perheen lapsimorsianta käsittelevässä luvussa, jossa huonotapaiseksi ja myöhemmin riivatuksi väitetyn tytön anoppi ottaa tehtäväkseen tämän pahoinpitelemisen sekä palkkaa erinäisiä puoskareita ”hoitamaan” tätä. Kyseinen osio on yksi niistä, joissa romaanin kertoja muuttuu kaikkitietäväksi, mikä tarjoaa lukijalle näkökulman enemmän rahoistaan kuin kälynsä hengestä välittävän naisen ajatuksenjuoksuun. Uhrin ja sortajan roolien sekoittuminen ei kuitenkaan mene yhtä pitkälle kuin esimerkiksi Changin Kultainen ies -lyhytromaanissa (1943, ei suomennettu), vaan psykologinen kuvaus jää palvelemaan yhteiskuntakriittistä sanomaa. 

Maalaiskaupungin kurjuus, karuus ja kauneus

Hulanjoen tarinat poikkeaa sekä valtaosasta Eileen Changin teoksia että vaikkapa Ding Lingin ”Neiti Sofian päiväkirjasta” siinäkin, että se käsittelee maalaiskaupungin elämänmenoa eikä Shanghain, Hongkongin tai Pekingin ”modernien neitien” elämänpiiriä. Näiltä osin kirjan huumoria ja etnografiaa yhdistävät kuvaukset oopperaesitysten yleisöstä, šamaanien tansseista sekä tofu- ja taikinapitkokauppiaista on helppo lukea yrityksenä tallentaa jälkipolville vaikutelmia katoavasta maailmasta, jota kirjoittamisajankohtana uhkasivat niin Japanin armeija kuin Kiinan sisäinen kehityskin. Kaikessa koilliskiinalaisessa spesifisyydessään Xiao Hongin Hulanjoki on selvästi jonkinlaista sukua länsihunanilaisen Shen Congwenin (1902–1988) edustamalle ”kotiseutukirjallisuudelle” ja sitä kautta myös esimerkiksi nobelisti Mo Yanin (s. 1955) fiktiiviselle versiolle kotikaupungistaan Gaomista, vaikka romaanin vahva naisperspektiivi auttaakin sitä erottumaan miehisistä maaseudun ylistyksistä. 

Sekä maaseudun kuvauksen että naisten aseman tarkastelun osalta Hulanjoen tarinoilla on selkeä edeltäjänsä tasavallan ajan kirjailijoista tunnetuimmassa eli Lu Xunissa (1881–1936), joka oli myös keskeisessä roolissa Elämän ja kuoleman kentän julkaisemisessa. Yhtymäkohtia ”Kiinan modernin kirjallisuuden isän” teoksiin löytyy useita: paperisten uhrilahjojen antamaa kuvaa tuonpuoleisesta pohditaan Lu Xunin taikauskoa käsittelevistä esseistä tuttuun mukavakavaan tapaan, hulanjokelaisilla yleinen kyky itsepetokseen tuo mieleen ”Tositarinan Ah Q:sta” (1921) ja maalaisnaisten ja -tyttöjen kurjat kohtalot muistuttavat nekin ”Uudenvuoden uhrin” (1924) lumihankeen kuolevasta leskestä. Keskeisenä tehokeinona molemmilla kirjailijoilla toimii ironia, jolla herätellään lukijaa huomaamaan perittyjen ajattelutapojen absurdius ja vallitsevan tilanteen epäoikeudenmukaisuus. 

Xiao Hongin kuvaama maailma ei silti ole valoa vailla, vaan lapsuuteen Hulanjoella kuuluu esimerkiksi lapsirakas isoisä, joka näkee vaivaa opettaakseen pojantyttärelleen runoutta. Tekstistä päätellen oppitunnit ovat menneet perille, sillä kotikaupunkiaan kuvatessaan kertoja löytää kauneutta karuista ja arkisistakin asioista, kuten Koillis-Kiinan purevasta talvesta tai repeämineen karttaa muistuttavasta patjan vuorista, ”jolle ilmestyi harva se päivä uusia itsenäiseksi julistautuneita maakuntia” (s. 220). Lyyrisyys ja kirjailijan kriittisyydessäänkin myötätuntoinen suhtautuminen kanssaeläjiinsä pitävät otteessaan ja antavat romaanille painoarvoa muunakin kuin vain aikansa dokumenttina. 

Kaiken kaikkiaan Hulanjoen tarinoiden kaunokirjalliset ansiot ovat niin huomattavat, että kysymys kirjoittajan oikeudesta ”Kiinan ensimmäisen feministisen kirjailijan” titteliin jää toissijaiseksi. Vaikka Xiao Hongin aiheet ja teemat ovat velkaa edeltäjille, hänen taidokas tapansa käsitellä niitä saa romaanin tuntumaan aikaisempaa täydentävältä ja oikeuttaa täysin hänen kotimaassaan saamansa arvostuksen. Teoksen suomennos tuskin johtaa suomalaisten kirjallisuushistoriikkien välittömään uudelleenkirjoittamiseen, mutta tarjoaa joka tapauksessa kiehtovan kuvauksen sadan vuoden takaisesta Koillis-Kiinasta sekä hienon esimerkin Kiinan tasavallan ajan kirjallisuuden helmistä.