Jälkeen kahdeksantoista

Raija Westergård aloitti omakustanteella Punaiset naiset ja muita tarinoita vallankumouksen Suomesta (2003). Puoliksi tietokirjamainen teksti antoi kuvan potentiaalisesta kaunokirjailijasta. Novellikooste Jälkeen kahdeksantoista osoittaa, että aiheiden ja ilmaisun skaalaa riittää. Kerronta on yhtä sävykästä ja uskottavaa oli kertoja sitten sotaa käyvä mies tai itkumuurilla aikamatkoja tekevä nainen.
Ongelma on, että luettavan tekstin tavoittaa vasta sivulta 21. Kirjan niminovelliksi on nimittäin alkulehdille lätkäisty täysin raakaa tekstiä, ja valmiit tekstitkin on jätetty editoimatta.

Kustantaja vakuutti, ettei Westergårdin käsikirjoitus juuri editointia tarvinnut, valmista tekstiä kaikin puolin! En ole samaa mieltä, siksi tämä arviointi pitää kirjoittaa varoitukseksi muille kirjoittajille. Kun toisesta novellista jättää pois kolme sivua, tekstin pystyy lukemaan ja kirjoittajan lahjakkuuden tunnistamaan. Sitähän minä etsin.

Taito näkyy, mutta editoida pitää!

Lähes jokainen kirjoittaja on pitkään sokea omalle tekstilleen. Tässä tilassa hän on altis hyväksikäytölle ja tarvitsee tukevan, osaavan lukijan. Kustantajalta tulee voida vaatia ammattietiikkaa. Ellei kirjoittajalle ole näytetty oikoluettua tekstiä, pitäisi kirjoittajan voida nostaa korvausvaatimus asiantuntemattomasta kustannuksesta.

Oletan, että Westergårdin kirjan editoimattomuus estää monta lukijaa pureutumasta sisältöön. Alun perusteella olisin itsekin jättänyt kirjan sivuun mahdottomana lukea, mutta onneksi pyörin sen ympärillä, kunnes pääsin sisään aloittamalla viimeisestä novellista. Ensimmäinen novelli on vielä keskeneräinen ja toisenkin novellin aloittaisin napakasti vasta sivulla 21: ”Männistön Iivarin ja Tyynen asuttama mökki….” Editoimattomastakin tekstistä näkyy kirjoittajan lahjakkuus.

Westergårdilla on kyky liikkua historian eri ajoissa ja käyttää uskottavasti niin mies- kuin naiskertojaakin. Aiheet vaihtelevat sodasta rauhaan, sensuellista pyhään, henkilöiden elämäntunnot perinteisestä puritaanisesta maailmasta nykyihmisen avoimeen seksuaalisuuteen. Historian tutkijana Westergård valottaa suomalaisten elämää eri aikoina niin kotimaassa kuin siirtolaisuudessa. Ilmaisu liikkuu realistisesta lyyriseen, lukijan tunnot kauhusta nauruun. Jokainen novelli rakentuu selkeästi ja vaikuttavasti, joten lukemisen ohjaukseksi kirjoitettu viimeinen sivu on turha.

Historiallisia kertomuksia sekä novelleja

Jos kirjoittajalla olisi ollut malttia, hän olisi saanut aineistostaan erillisen historiallisen kertomuskirjan kuvituksineen sekä hienon novellikokoelman. Kun poistan nyt ensimmäisen luvun, jää 18 lukua, joista neljä – ”Aunus”, ”Minun talvisotani”, ”Tykinruokaa” ja ”Minnesota” – ovat enemmän historiallisia kertomuksia kuin novelleja. Historian tunnin lukemistoksi lasken myös kertomuksen ”Perikato”; se valaisee pankkien 1930-luvulla tilallisille asettaman velka-ansan ja kerjuujoukon syntymistä. Novellissa ”Rajalle” liikutaan sisällissodan jälkeisessä Suomessa, kyyditysten hulluissa vuosissa.

Novelli ”Tehdas” kuvaa isäntien ja kanttorin viinahöyryisen metsästysretken. Korven keskellä alkutilaan meneminen antaa krapulaisen kanttorin vielä urkujensa ääressäkin viipyä juhlallisesti ”suurten metsien hiljaisuudessa, kuunnella erämaan ikivanhoja tarinoita, sanoja ja kuiskauksia toisesta maailmasta, toisesta elämästä, toisesta ajasta”.

Hienointa työtä on novelli ”Mies muurilla”, jossa täyteläisen aistielämänsä hyväksymä kertoja seisoo Jerusalemin Itkumuurilla ja juutalaismiehen katseen siivittämänä irtoaa aikamatkalle ikiaikaisiin Pyhän maan tapahtumiin. Novelli ”Ostoksilla” kuvaa yllättävällä tavalla seksin läpäisevää aikaamme, mutta ”Yö Marin kanssa” onkin jo kauhukertomus. Novellissa ”Poika ja Pyörä” aikatajunta liikkuu edestakaisin ennen kohtalon hetkeä. Eri aikatodellisuuksien yhtaikaiselle läsnäololle rakentuu myös hieno viimeinen novelli ”Metsästäjät”.

Kansi tavoittaa erinomaisesti kirjan sisällön värikkyyden ja voiman. Kirjojen esille tuonti näyttää HD:n kotisivulla olevan hyvin hoidettu. Ensisijaisinta on kuitenkin tekstin huolellinen viimeistely. Kun HD nyt samaan hintaan tekee Westergårdin kirjasta uuden painoksen, kannattaa pohtia vielä novellien järjestystä. Kirjan nimikin menee uusiksi, ellei niminovelli uuteen painokseen mennessä selkiydy.

Kirjailija syntyy monen osaajan ohjauksessa. ”Kustantajien” liiketoimi on mennyt sen verran hurjaksi, että kirjoittajan on opeteltava itse myös viimeistelemään tekstinsä ja hankittava luottoeditoija itse. Julkaisemisen hätäilyssä voi joku Westergårdia arempi kirjoittaja menettää vuosia ja niellä turhia tuskia.