Kristuksen morsian

Kansallisteatterissa ensi-iltansa saanut Kristuksen morsian käsittelee aiheita, jotka synnyttävät intohimoja. Jos uskonto, seksi ja politiikka eivät herättele, niin mikä sitten? Kristuksen morsian käsittelee näistä kaikkia, vaikka yhteiskunnallisuus jääkin hieman kahden muun aihepiirin varjoon.

Näytelmän metateemaksi nousee sosiaalinen oikeudenmukaisuus. Heini Junkkaala lähestyy sitä lesboparin elämän ristiriitojen avulla. Suhteen toisen osapuolen, Marionin, maailma kääntyy ylösalaisin, kun hän löytääkin paikkansa kuvitteellisesta Simeon-seurakunnasta. Se on todellisessa elämässä Luther-säätiötä muistuttava fundamentalistinen yhteisö.

Marion päättää eheytyä heteroksi ja aikoo mennä naimisiin yhteisöstä löytämänsä miehen kanssa; hän on samalla seurakunnan pappi. Tärkeä henkilö näytelmässä on myös Marionin äiti, joka on pappi hänkin ja jota ollaan vihkimässä Suomen ensimmäiseksi naispiispaksi. Hän ei hyväksy lainkaan Marionin uutta vakaumusta. Tytär taas ei tässä uudessa vakaumuksessaan hyväksy äitinsä pappeutta – simeonilaisten mielestä pappeus kuuluu vain miehille. Tytär kieltää äitinsä ja äiti tyttärensä.

Näytelmään sisältyy rutkasti stereotyyppisen heteronormatiivisen käyttäytymisen kritiikkiä. Sanailu on paikoin varsin terävää, ja välillä kirjailija suorastaan leikittelee teemalla, kun hän avaa kaapinovia ja kirjoittaa julki kipeimpiäkin yksityiskohtia. Ande ja Petekin, punaniskaiset heteromiehet, joutuvat lopulta turvautumaan verbaaliseen väkivaltaan, kun eivät pysty kohtaamaan lesboja kommunikatiivisella tasolla:

”Vitun kuivapillu! Näkee ettei oo saanu kyrpää. Tuhannen kilsan päähän näkyy saatana että vittu sun soitin on ruosteessa!”

Aineksia moniin tulkintoihin

Mihin genreen tällaisen draaman voisi sijoittaa? Mahdollisuuksia on monia, sillä teksti avautuu moneen suuntaan. Farssimaisia aineksia edustavat rinnakkaiset dialogit, joiden vuorosanat osuvat limittäin ja jotka näyttämöllä tarkoin ajoitettuina löytävät maalinsa. Suorastaan uljas loppuratkaisu taas on tragedia, jolla taitaa olla vain yksi vertaisensa maailmankirjallisuuden historiassa. Sen myötä kirjailija ei jätä epäselväksi, missä hänen omat sympatiansa ovat.

Yhteiskunnallinen draama tämä näytelmä myös on, sillä kirjailijan kiivas ja oikeutettu sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolustaminen, joka tekstissä kuuluu kirkkaana, paljastaa surutta valtakulttuurin vähemmistöjä kohtaan harjoittamaa toiseuttamista.

Kepeistäkin draama-aineksista huolimatta taustalla kulkee uhkaava pohjavire, joka tuo mieleen esimerkiksi Hagar Olssonin varhaistyön S.O.S. (1928). Myös siinä on kyseessä kahden sukupolven ja aatteen välinen peruuttamaton ja kenties sovittamaton ristiriita – allegoria, jolle Kristuksen morsiankin rakentuu. Sekä Olssonin että Junkkaalan tekstin pinnan alla soi sinfoninen teema, joka vain odottaa räjähtämistä. Se, joka lopussa tuhoutuu, ei kenties kuitenkaan häviä taistelua. Samalla osoittautuu, että kenenkään totuus ei sittenkään ole mustavalkoinen.

Tämä lieneekin Heini Junkkaalan varsinainen kannanotto. Vaikka tekstin lukija sympatisoisikin naispappeutta ja homoliittoja, yksi näytelmän koskettavimpia hahmoja on silti Juho, joka on Simeon-seurakunnan vanha pappi. Hänen kehitystarinansa on yksi näytelmän monista.

”Kylmä fakta on se, että me eletään totalitaarisessa, yksiäänisessä yhteiskunnassa, jossa ko. elämäntavan kritisointi on kriminalisoitu poliittisen korrektiuden nimissä”, sanoo näytelmän konservatiivinen teologipoika. Mutta kenen puolella hän itse asiassa on, kun draama tulee tulkituksi?

Tekstin draamallinen taitavuus näkyy siinä, että henkilöiden näkökulmat tulevat tarinan edetessä queereiksi omien lähtökohtiensa suhteen sekä suoraan että tulkinnan kautta. Näytelmän henkilöt elävät rakentamassaan arvomaailmassa, mutta joutuvat tarkistamaan tai peräti kieltämään aiemmin tärkeänä pitämiään asioita.

Ehkä Jeesus ansaitsisi enemmän kannattajia, ”mutta kun sen seuraajat ovat niin saatanan ahdistavaa porukkaa, ni on jääny sitte Jeesukseenki tutustumatta!” Tämä Marionin ystävän ironinen kommentti löytää taatusti kohteensa. Mutta mitä muuta voi sanoa esimerkiksi Simeon-seurakunnan Matti-papista, joka virittää evankelisen korkeaveisunsa homobaarissa? Tällaisen purkauksen jälkeen lukija alkaa etsiä Matin oman kaapin paikkaa:

”Mä en oo kiinnostunut miehistä, kiitos vaan, mulla on terveet halut ja terve perheajatus. Mutta täällä, ei, ei. Täällä ei osata sanoo ei. Mä oon sanonu ei! Mutta eeeei, ei teijän tartte sanoa ei, ei kun homostelette vaan menemään. Ei mitää kilvoittelua taistelua kieltäytymistä! Koko ajan vaa seksi, seksi, seksi, seksi, seksi, seksi…”

Gay-kirjallisuudeksikin Kristuksen morsiamen voi määritellä. Keväällä 2010 on ilmestynyt suomalaista gay-kirjallisuutta enemmänkin, sillä esimerkiksi Seija Vilénin ja Sami Hilvon esikoisromaaneissa Mangopuun alla ja Viinakortti on eksplisiittinen lesbo- ja homoteema. Näistä teoksista huolimatta harvinaisempaa Suomen kirjallisuudessa taitaa olla vain maahanmuuton käsittely. Valkoisen valtakulttuurin heteronormatiivisuus on turvallista.