Kotiin

Hyvien tarinoiden merkitystä yksittäiselle lukijalle on vaikea mitata. Näinä päivinä, kun kirjoja tunnutaan markkinoivan iltapäivälehtien lööpeillä, esikoisteos jää helposti ilman ansaitsemaansa huomiota. Näin käy myös valitettavan usein kun kyseessä on novellikokoelma. Syksyn uutuuksien loputtomassa kirjameressä toivoisi kuitenkin tämän kirjan olevan poikkeus.

Helmi Kekkosen (s. 1982) esikoisteos Kotiin. on yhdeksän novellin kokoelma, jonka niukka kerronta ja hienovarainen ilmaisu palkitsee lukijansa. Novellien kattavaksi teemaksi nousee ihmisen yksinäisyys ja yritys kohdata toinen ihminen. Kekkonen on uskaliaasti aloittanut novellikokoelmansa lainaamalla Marguerite Duras’ta, ja tekee novelleillaan kunniaa esikuvalleen.

Novellikokoelman miljöö on anonyymi, kyseessä voisi olla mikä tahansa merenrantakaupunki. Ajallisesti lukija saa myös sijoittaa kertomukset mielensä mukaan, ainoastaan novellien henkilöiden nimivalinnat ja muutamat yksittäiset sanat ohjailevat lukijaa. Kekkosen novelleista tulevat mieleen Joel Haahtelan teokset, joissa ajan ja paikan määreillä ei ole ensisijaista merkitystä, vaan merkitys kumpuaa ihmisten sisäisestä maailmasta ja yrityksestä kiinnittää tuo sisäinen maailma johonkin.

Teoksen ensimmäinen novelli, ”Ilona”, työntää lukijan suoraan suurten, lopullisten asioiden äärelle. Päähenkilön dementoituneen äidin lähestyvä kuolema pakottaa tyttären miettimään menneitä. Perheen sisäiset jännitteet, vuosia vanhat murheet ja välien rikkoutuminen vilahtelevat varjojen tavoin Ilonan mielessä. Raskas paino laskeutuu kaikelle sille, mitä ei sanota, mistä ei puhuta.

Novellissa ”Lilja” käydään läpi lapsettomuuden surua tai pikemminkin toivoa raskaudesta ja sitä surua, joka pettymyksestä kerta toisensa jälkeen seuraa. Surua, joka on ohutta mutta silti painavaa ja toivoa, jonka vuosia lasta kaivannut Lilja uskaltaa kaikesta huolimatta kokea. Kekkosen tyyli taiteilla novelleissaan raskaan ja kevyen välillä toimii. Novelli koskettaa syvältä ja vielä pitkään lukemisen jälkeen.

”Mimi”-novellin nimihenkilö nähdään siskon ja kolmiodraaman näkökulmasta. Henkilöistä piirtyy täyteläisiä kuvia pienillä vedoilla. ”Hän ei kestä Mimin asennetta, halua muuttaa kaikki se mitä ei ymmärrä”. Kekkonen on parhaimmillaan kuvatessaan oman sukupolvensa maailmaa. Aatoksen, elämän iltapuolella olevan herran, tarinan pienet haparoinnit pelastaa tarinan päättävä yllättävä käänne.

Usea Kekkosen tarinoista liittyy toisiinsa, henkilöhahmojen elämät ovat lomittain toistensa kanssa. Kirjailijan käyttämät nimet toistuvat eri kertomusten sivulauseissa. Ensimmäisen ja viimeisen novellin välille muotoutuu hieno elämän pituinen kaari.

Helmi Kekkonen on opiskellut luovaa kirjoittamista Turun yliopistossa sekä Kriittisessä korkeakoulussa. Opinnot eivät ole menneet hukkaan, tämä näkyy Kekkosen tekstissä loppuun saakka hiotussa ilmaisussa. Tarinan koskettavuuden taitoa ei kuitenkaan voi opettelemalla oppia ja se tuntuu Kekkosen pienten ihmisten pienissä tarinoissa olevan erityisesti läsnä.