Ajattelen koko ajan rahaa - kivikovaa virolaista nykyrunoutta

Ajattelen koko ajan rahaa-runoantologia esittelee 18 virolaista nykyrunoilijaa – kuvien kera. Nykyvirolaisessa runossa korostuvat puheenomaisuus ja konkreettinen ilmaisu. Runot suomivat rahan valtaa ja markkinatalouden lieveilmiöitä, väläyttävät köyhyyden, väkivallan ja päihdeongelman porttikongeja ja heittävät ulkopoliittisia kommentteja. Mukaan on uinut myös fantasiaa ja luontoelämyksiä. Viron nykyrunoudessa esimerkiksi Odysseus seilaa uusliberalistisessa EU:ssa puolustaen ihmisten ja tavaroiden vapaata liikuskelua.

Suomen 2000-luvun runoudessa ei suoralla ja välittömällä yhteiskuntakritiikillä ole merkittävää osaa, kirjoittaa Viron kirjailijaliiton puheenjohtaja Jan Kaus runoantologian Ajattelen koko ajan rahaa esipuheessa. Suomen nykyrunoudesta puuttuu myös ajankohtaisuus, jatkaa Kaus. Virossa asia on Kausin mukaan päinvastoin: runous on nyt suorastaan yhteiskunnan kipuhermo.

Virolaisen nykyrunouden antologiaa on odotettu. Sen jälkeen kun viimeksi julkaistiin laajempi Viron nykylyriikan antologia (Salatanssia, tilantyhjää1990)on Viro ehtinyt itsenäistyä ja liittyä EU:n ja NATO:n jäseneksi. Nollavuotias pallero on kasvanut viisitoistakesäiseksi jenginuoreksi. Virolaista runoutta on viime vuosina julkaistu suomeksi yksittäisisten runoilijoiden kokoelmista kahden tai kolmen tekijän antologioihin, mutta läpileikkaus on jäänyt sivaltamatta. Käännösantologian julkaisee kustannustalo, jonka nimen etuosa tuo mieleen operettimaisen jenkkirokkarin ja jälkiosa venäläisen kirjan.

Nykyrunon rakennustelineillä

Virossa julkaistaan tällä hetkellä paljon runoutta. Kokoelmien taso vaihtelee. Antologiaan on onnistuttu valitsemaan melko kiinnostavaa lyriikkaa. Neuvostoaikoihin verrattuna runous ja ylipäänsä kirjallisuus on Virossa luovuttanut asemiaan. Merkittävää rooliaan yhteiskunnassa runous ei silti ole kadottanut, väittää Kaus esipuheessa.

Muutamia olennaisia nykyrunoilijoita on pudonnut antologiasta. Esimerkiksi suositulta Contralta olisi saanut olla muutama runo, samoin Tarton Noorte autoride koondis – yhdistykswen ( Nuorten kirjailijoiden yhdistys) runoilijoilta Olavi Ruitlaselta, Veiko Märkalta, Aapo Ilvekseltä ja Tiina Pailta, joiden runous täyttää antologiassa kuulutetun yhteiskunnallisuuden tunnusmerkit. Esimerkiksi Contran tai Märkan runous on kriittistä sekä sosialistista neuvostomenneisyyttä kuin kapitalistista EU-nykyisyyttäkin kohtaan.

Antologian perusteella näyttää siltä, että 1990-luvun virolaisen runouden kielelliset kokeilut olisivat hieman laantuneet. 2000-luvun runous on kääntynyt takaisin Viron runouden perinteisille linjoille. Modernistiset suuntaukset vaikuttivat 1900-luvun mittaan Viron kirjallisuuteen melko vähän, ehkä lukuunottamatta 1990-luvun uudistumiskautta. Teoksen takakansitekstin väite …koska virolaisen runouden edelleen jatkuva perinne on runon riimein purkaa mieltä ympäröivä arki, ei silti täysin pidä paikkaansa. Virossa ei ole ollut varsinaista arkirunouden perinnettä. Kansainvälisesti vertailtuna virolainen runous on rytmillisempää ja runomitat ovat säilyttäneet asemansa, mutta vapaamittaisella runolla on myös pitkät traditiot. Antologia olisi kaivannut yhteyteensä virolaista nykyrunoutta valaisevan kirjoituksen. Nyt antologian runoilijoita luonnehditaan vain lyhyesti tyyliin: oli yksi etnofuturismin aloittajista. Kuinka moni suomalainen lukija tietää mitä tarkoittaa etnofuturismi?

Lyyrisiä laineita

Jälleen itsenäistyneen Viron runous jaetaan usein ensimmäiseen ja toiseen aaltoon, joiden alkupisteet sijoitetaan 1980- ja 1990-lukujen keskivaiheille. Antologian runoilijoista valtaosa on toisen aallon lainelautailijoita, mutta mukaan mahtuu ensimmäisenkin aallon surffaajia, kuten Hasso Krull, Elo Viiding, Sven Kivisildnik ja Karl-Martin Sinijärv. 1990-luvun taitteessa punk-runoilijoiden ryhmässäkin vaikuttanut Krull on toiminut Viron runouden kentällä intertekstuaalisuuden ja postmodernin teoreetikkona.

Vaikka läntiset teoretisoinnit postmodernista eivät välttämättä sovi suoraan Viroon, voi maan runoudessa nähdä postmoderneja piirteitä. 1990-luvulla Viron runouden tilanne tavallaan muistutti suomalaisen runouden 1960-lukua, jolloin ”pirstoutunut todellisuus”ja tyylikokeilut tungeksivat esiin. Neuvostoliiton romahdus, sensuurin loppu ja kirjallisuuden vapautuminen myös kansallisen vastarinnan äänenkannattajuudesta johtivat 1990-luvun Viron kirjallisuudessa tyylien ja suuntausten moninaisuuteen. Kirjakielisyyden vaatimus väistyi ja erilaiset kielikerrostumat vyöryivät esiin. Puhekieli, slangi, vieraiden kielten ja murteiden (võru, setu) soveltaminen yleistyivät. Pastissi, parodia, intertekstuaalisuus ja leikillisyys ilmestyivät runouteen.

Krullilta on antologiassa runo yhteiskuntajärjestelmästä: Demokratia. Se on tavallaan kastijärjestelmä, / kaikki ihmiset jakautuvat orjiin, kerjäläisiin, / rosvoihin ja henkivartijoihin. Sen lisäksi on olemassa/ kasteihin kuulumattomia yhteisöjä.

Viidingin loitsumaisesti sykkivät runot kuvaavat yksinäisyyttä ja nöyryytyksiä tai pistelevät kirjailijoiden maineenkipeää kaupallisuutta, kateellisuutta ja egoismia.

Kivisildnikin Runoelma Putinille on moneen suuntaan hirnuva satiiri, jossa yhtäältä leikitellään Venäjän uhalla ja virnuillaan nykyvenäläiselle politiikalle, toisaalta ivaillaan Viron talouden yksityistämistä ja EU-byrokratiaa. Kieli poskessa Kivisildnik vitsoo Viron nokkamiesten tyyliä nöyristellä EU:ta ja NATO:a. Ainakin tässä suhteessa olemme virolaisten kanssa veljeskansaa: Suomen poliittisen eliitin kumartelu eri ilmansuuntiin on nimittäin viime vuosina jatkunut.

Sinijärvin runossa haistatellaan sofistikoituneesti turbokapitalismin tryffelinpoimijoille, virolaisille uusrikkaille. Ilmeisesti juuri Sinijärv keksi etnofuturismin käsitteen vaikuttaessaan 1980-luvun lopulla yhteiskunnallisessa kirjailijaryhmässä Eesti Kostabi $elts (Viron Kostabi-seura) , joka sai nimensä amerikanvirolaisen Kalev Kostabin mukaan. Dollarinmerkki ryhmän nimessä julisti, ettei taiteilijalle ole häpeäksi tehdä rahaa. Mutta mitä lempoa sitten on etnofuturismi?

Antologian runoilijoista esiin nousevat jo mainittujen ohella Kristiina Ehin, Toomas Liiv ja Jürgen Rooste. Ehinin runoissa teollinen kaupunkimiljöö asetetaan vastatusten vereslihaisen elämän ja luonnon kanssa. Myös perinteinen naisen malli saa kyytiä. Liivin absurdit, postmodernit proosarunot leikkivät samantyyppisiä leikkejä historian kanssa kuin proosan puolella tekevät Andrus Kivirähk tai Andres Ehin. Liivin runoissa voi kohdata Mannerheimin vuonna 2002 kommentoimassa Suomen presidentinvaaleja, Jaan Krossin sulautumassa dynamiitin keksijään Alfred Nobeliin tai Astrid Lindgrenin satuhahmon Katto-Kassisen kummittelemassa. Roosten humoristisissa ja katu-uskottavissa runoissa paiskotaan juttua viinasta, väkivallasta, naisista ja syrjäytetyistä. Roosten runot toimivat paremmin esitettyinä kuin luettuina.

Koulukuntien käytävillä

Erilaiset kirjalliset ryhmittymät ja koulukunnat ovat Viron nykykirjallisuudessa näkyvä ilmiö. Monet antologian runoilijoista kuuluvatkin kirjailijaryhmiin. Nimenomaan toisen aallon runoilijat ovat ryhmittyneet. Vuonna 1996 perustettiin Erakkond (Erakkokunta) ja vuonna 1997 Õigem valem (Tosi valhe). Etnofuturismin toinen aalto Virossa alkoi välillä hiipuneen neuvostoajan NAK:in perustamisesta vuonna 1997. NAK:in runovihkojen kustantajana on ollut Eesti Kostabi $elts. Eli viimeinkin: mitä poronpolkemaa merkitsee etnofuturismi?

Enpäs muuten kerro. Sanotaanpa vain, että etnofuturistiryhmä julkaisi esimerkiksi 1990-luvun alussa manifestin, jossa muun muassa vaadittiin islamilaista vallankumousta Viron tasavaltaan.

Hannu Oittinen, Raija Hämäläinen, Kaisu Lahikainen, Katja Meriluoto, Anu Laitila, Heli Laaksonen, Varja Arola ja Mika Keränen ovat suomentaneet antologian runot taitavasti.