Pornoinho

Nykyisin kirjoja myydään raflaavilla nimillä, mutta lukiessa sisältö paljastuukin pelkäksi mummojen säikyttelyksi. Onneksi Jemina Staalon esikoiskirja Pornoinho on toista maata. Lukijan tirkistelynhimo täytetään sekä pornon että inhon osalta. Jemina Staalo -kirjailijanimen taustalla on 1969 Ylitorniossa syntynyt kirjailijatar.

Pornoinho koostuu eripituisista tarinoista, joita sisäkansi kutsuu lyhytproosaksi. Osa tarinoista haiskahtaa kyllä selkeästi runoilta. Staalo kirjoittaa vihaisia tarinoita vihaisista naisista, jotka vihaavat miehiä. Pornoinho onkin oikea miesvihan aapiskirja, mutta ei se minua häirinnyt; päin vastoin. Kerrankin joku antaa mennä eikä säästele sanoissaan. Jemina Staalo is my man! jos ilmaisu sallitaan.

Staalon kieli on rehevää ja eläväistä, eikä kuvauksessa piilotella rumia sanoja kauniiden kielikuvien taakse. Staalon tekstiä ei voi kuin lukea kateellisena. Jos mies kirjoittaisi: ”minut raiskattiin
ensimmäistä kertaa muistaakseni 12-vuotiaana, sen jälkeen seksi on ollut tylsempää”, häntä pidettäisiin pervona. Kun nainen kirjoittaa niin, se on rankkaa mutta hyväksyttävää.

Staalo kuljettaa tarinaa nopeasti. Koko elämän kirjo saatetaan käydä läpi yhdessä lauseessa: ulkomaanmatkat, yhdynnät, turpiinvedot ja viinaöverit. Staalo kirjoittaa rujoja tarinoita ihmisistä, joita moni ei tiennyt olevan olemassakaan, tai tiesi, mutta ei halunnut heitä ajatella. Parhaimmillaan Staalo maalaa uskottavan kuvan huumeiden, seksin ja syömishäiriöiden keskellä pyörivistä eri-ikäisistä ja erikokoisista naisista. Joitain henkilöitä jää kaipaamaan, heidän elämästään haluaisi lukea enemmän. Toisista taas on hyvillään, kun novellin päätyttyä pääsi heistä eroon. Loppupuolella alkaa tarinoiden samankaltaisuus hiukan häiritä. Kirosanoja olisi edes voinut vaihtaa. Miehet tahtovat aina anaalia ja palkitsevat naisensa heittämällä mällit tämän naamalle.

Väkivalta auttaa tarinoiden naisia selviämään hakkaavista ja pettävistä ja ennen kaikkea impotenteista miehistään. Naisten suorittama kostonhimoinen väkivalta on kuitenkin ovelasti häivytetty rakenteen taakse. Novelleista puuttuukin usein keskikohta. On vain alku ja loppu, ja kaikki väliin jäävät tapahtumat lukija saa itse päätellä. Staalo nojaa voimakkaasti populaarikulttuuriin, ja elokuvan ja kirjallisuuden tuntemuksesta on apua tarinoiden ytimen selvittämisessä.

Södika on viime aikoina panostanut kirjojensa kansiin. Staalon kirjan kansipaperi on kaunis, ja vielä sen alla ovat kiihottavat punaiset kohokannet. Ei kun kirjakauppaan hypistelemään.