Ahneet ja viattomat

Joonas Konstigin (s. 1977) ensimmäinen novellikokoelma Ahneet ja viattomat on kiehtovan omaehtoinen ja persoonallinen teos. Vaikka tyyli ei olekaan vielä hioutunut huippuunsa ja kokoelma kärsii epätasaisuudesta, tekstistä välittyvä ääni on kuitenkin selkeästi kirjoittajan oma.

Konstigin kieli on petollisen helppoa ja yksinkertaista, lauseet lyhyitä ja kerronta ytimekästä. Hänen novellinsa eivät kuitenkaan ole varsinaisesti helppoa luettavaa: lukijalta vaaditaan tarkkaavaisuutta ja hyvää keskittymiskykyä, jotta olennainen välittyisi. Passiivinen lukija ei saa näistä teksteistä irti paljoakaan.

Novellit eivät ole niinkään varsinaisia tarinoita kuin impressionistisia tuokiokuvia. Tunnelma on tärkeämpää kuin se, mitä tapahtui tai mitä sanottiin. Lukijalle ei kerrota muuta kuin se, mikä on asian perille saattamiseksi välttämätöntä. Aina ei ihan sitäkään. Mitään ei selitellä, ja mielikuvitukselle jätetään paljon tilaa.

Tällainen lähestymistapa on sinänsä tehokas ja mielenkiintoinen, vaikka siinä onkin omat heikkoutensa. Jännite säilyy yleensä novellin loppuun saakka, mutta kovin selkeää mielikuvaa ei siitä välttämättä jälkikäteen jää. Henkilöt jäävät usein yksiulotteisiksi, eikä tekstin pohjimmainen merkitys käy aina selville.

Parhaimmillaan Konstig on vartiointiliikkeen työntekijän ensimmäistä työpäivää kuvaavan ”Uuden kaverin” kaltaisissa teksteissä, joissa kirjailija onnistuu luomaan henkilöhahmojen välille vahvan latauksen. Ihan samaan ei kirjoittaja pysty jokaisessa novellissa: ajoittain tekstit ovat niin hajanaisia ja tulkinnanvaraa on niin paljon, että ne eivät oikeasti sano mitään.

Teksti on tiukasti hetkessä kiinni, ja hetki on yleensä melko lyhyt. Useimpien novellien tapahtuma-aika voidaan mitata tunneissa tai minuuteissa. Hetken kuvaajana Konstig onkin lahjakas, mutta edellytyksiä olisi muuhunkin. Sen todistaa novelli ”Sielun hauta”, jossa Konstig kuvaa onnistuneesti pidempää ajanjaksoa.

Novellien dialogi on paikoin herkullisen osuvaa. Konstigilla on selvästikin riittävästi pelisilmää pystyäkseen kuljettamaan kertomusta pelkillä vuorosanoilla, ja erilaisten tehokeinojen käyttö on hallittua. Suomalaisessa kirjallisuudessa on harvoin nähty yhtä perusteltua voimasanojen käyttöä kuin ”Sadetanssi”-novellin lopun sadattelu.

Konstigin novellit rakentuvat usein yhden keskushahmon ympärille, ja hän osaa kuvata taitavasti erilaisten ihmisten mielenliikkeitä. Esimerkiksi novellissa ”Taivallahti” hän kuvaa osuvasti sitä, miten morsiamensa kanssa kävelyllä oleva nuorimies vertaa rakastettuaan muihin naisiin. ”He ylittivät radan uudestaan ja olivat rannassa. Laiturilla pariskunta sitoi luistimia jalkaansa. Mies vaikutti tavalliselta, nainen oli kaunis. Tämä oli toinen Ellaa kauniimpi tänään. Aina niitä on. Nuorena hän luuli niiden katoavan sitten kun on rakastunut.”

Ahneet ja viattomat ei ole lainkaan hassumpi pelinavaus. Konstig osoittaa osaavansa kirjoittaa haastavaa ja mielenkiintoista tekstiä. En ole silti lainkaan varma, että novelli on hänelle ihanteellisin ilmaisumuoto. Olisi mielenkiintoista nähdä, miten hänen ytimekäs mutta samalla moniselitteinen tyylinsä toimisi romaanimuodossa.