Pariisinvihreä työhuone

Pariisinvihreä työhuone on Juha-Pekka Koskisen tuorein novellikokoelma, vaikka painomuste on jo ehtinyt kuivua ja lehtivihreä paeta Pariisia kauemmas. Novellit ovat syntyneet vuosina 2006-2011, joten julkaistua päivänvaloa on siivilöitynyt ennenkin. Ajan, paikan ja tapahtumien suhteen kyseessä on siis pirstaleinen kokoelma. Se muistuttaa sekarotuista kulkukoiraa, jonka emosta ei ole täyttä varmuutta ja isät polveutuvat sotkuisesta hämärästä.

Silmissä on samaa valppautta kuin laumastaan eksyneellä sudella. Haukahdukset eivät kuulosta tuttavalliselta small talkilta, vaan niissä on terävämpää uhoa. Aikansa pyörittyään tällainen otus livahtaa tiehensä ja jättää jälkeensä epämääräisen levottomuuden. Ei sitä noin vain kesytetä, mutta sitkeällä vainulla voi kyllä jäljille päästä.

Kirjasto on hyvä paikka aloittaa tutkimusretki. Koirakirjahyllystä ei ehkä niinkään ole apua. Mutta K niin kuin Koskinen ja edellinen novellikokoelma: Kirjailija joka ei koskaan julkaissut mitään (2007). Sen niminovellissa ruoditaan kirjoittamisen järjettömyyttä ja mielekkyyttä. Irrotellaan ja irvaillaan olan takaa kirjailijan aikaansaannoksille. Ehkä osa Koskisenkin tuotannosta on päätynyt talon lämmitystarpeiksi tai kiinalaisen uusiovessapaperin raaka-aineeksi. Jotain tuntuu kuitenkin aina jäävän sukanvarteen. Ja se jokin on niin ajatonta ja rajatonta, että sen voi puhaltaa henkiin seuraavassa ja sitä seuraavassa tekstissä.

Molempien kokoelmien sisällyksessä toistuu sama trilogia: eilen, tänään, huomenna. Pariisinvihreässä työhuoneessa aikajana tosin on näkymätön. Sisällysluettelossa on pelkät numerot, joiden alle 16 novellia on saatu solahtamaan suurin piirtein kronologisesti. Ensimmäisessä osassa livahdetaan lähihistoriaan ja nuuhkaistaan sen naftaliinintuoksuista ilmapiiriä. Työelämän mielettömyyttä ja muun muassa poliitikkoja irvailevat tekstit saavat nykyajan näyttäytymään surkuhupaisassa valossa.

Viimeisenä pääsee kosminen Koskinen säteilemään tulevaisuuskuvitelmien lähettiläänä. Vaikka suurin osa tarinoista ei tapahdukaan menneessä, sen läsnäolo tuntuu voimakkaimmalta. Välillä aika on kuin pysähtynyt ja linnoittautunut omiin oloihinsa.

Tappava tapetti

Yksittäisistä tarinoista kiinnostava on esimerkiksi niminovelli. Sillä on varsin erikoinen syntyhistoriakin. Elokuussa 2006 Koskinen oli lupautunut kirjoittamaan novellin kirjanjulkaisutilaisuudessa. Muutama päivä ennen h-hetkeä hän sai idean novelliin kotikaupungissaan Hämeenlinnassa sijaitsevasta Palanderin talosta ja sen keittiön sinisistä tapeteista.

Koskisessa kytee tarinankirjoittamisen kipinä.

”Pariisinvihreä työhuone” syntyi viidessä tunnissa yleisön läsnä ollessa. Dekkarimaisen novellin päähenkilö Amalia Caven tuo etäisesti mieleen Linnea Ravaskan, Arto Paasilinnan Suloisen myrkynkeittäjän. Molemmat ovat neuvokkaita vanhoja naisia, jotka puoliaan pitääkseen joutuvat turvautumaan tavallista järeämpiin keinoihin.

Kyseinen Koskisen kokeilu osoittaa monipuolisuutta ja muuntautumiskykyä kirjoittajana. Hän osaa tuottaa vaivatta julkaisukelpoista tekstiä sellaisessakin ympäristössä ja tilanteessa, joka ei ole kaikkein tyypillisin. Öiset kirjoitushetket Koskisen omassa työhuoneessa ovat jännitysnäytelmä. Ilmassa on sähköä ja kirjoittamisen taikaa, kun hän on sisällä kirjan maailmassa ja luomiensa henkilöhahmojen elämässä. Varsinainen multipersoona ja mystikko siis!

Kauhua ja naurun pauhua

Historiallisista romaaneista ja rikoksista tunnettu Koskinen kylvää hitusen jännitystä muuallekin kuin myrkynvihreään tapettiin. ”Ammatinvalintakysymys” on paitsi terävää yhteiskuntakritiikkiä nykyajan työelämää kohtaan myös tilaisuus kaivaa luusaha esiin ja säikytellä heikkohermoisempaa lukijaa.

Kokoelman päättävä ”Elämän tarkoitus” sisältää leipäveitsidramatiikkaa mutta päättyy edellistä mahanpurupainajaista lempeämmin. Se tuo myös elävästi mieleen kohtauksen Jukka Laajarinteen Kehys-romaanista (2011). Molemmissa enkeli/Jumalan sanansaattaja tulee estämään musiikkialan ihmisen itsemurha-aikeet.

Kirjan loppupuolelle sijoittuva ”Oodi maitokahville” tuo hilpeää vastavaloa tummasävyisille teksteille ja saa kahvinkin läikkymään yli laidan. Novellia lukiessa kuulee selvästi kirjailijan itsensä hörähtelevän taustalla hyväntuulisena. Eihän sitä nyt joka säveltäjällä olekaan kylpyammeessaan lehmää, eikä kaikkien naapureilla alppitorvelta kuulostavia ilmaiskonsertteja.

Musiikin juhlaa

Musiikki ylipäänsä on Koskiselle tärkeä muusa ja lennättäjä uusiin sfääreihin. Varsinkin jouset: ”kuulaat ja kirkkaat jouset, itkevät ja valittavat jouset, riemuitsevat ja raikkaat jouset!”, kuten todistaa ”Pienet juhlat”-novelli. Kirjoittaessaan hän on kertonut kuuntelevansa usein Sibeliuksen Viulukonserttoa tai esimerkiksi Apocalypticaa. Se näkyy ja kuuluu myös Pariisinvihreässä työhuoneessa. Useassa novellissa on keskeisellä sijalla musiikki ja säveltäminen.

Joskus säveltäjän nimikin on Sibelius, joka on kotoisin juuri Hämeenlinnasta. Olipa säveltäminen miten taiteellista ja neroa tahansa, tekee Koskinen säveltäjästä jonkinlaisen häirikön ja naapureiden riesan. Tässä voisi olla jotain verrannollista edellisen novellikokoelman teemaan kirjailijan työn mielettömyydestä.

Koskin, en

Onko tämä kaikki sitten vinksahtanutta huumoria ja absurdia asennetta elämään, kuten kirjan takakansiteksti väittää? Kallistun mieluummin siihen suuntaan, että elämä itsessään on absurdia. Huumorikaan ei ole varsinaisesti jakautunut vinksahtaneeseen ja ei-vinksahtaneeseen.

Koskinen näkee asian aika lailla samasta vinkkelistä. Hän värittää tekstejään hevinmustalla huumorilla, joka on välillä liioittelua ja kärjistystä. Se vain auttaa näkemään elämän absurdiuden kirkkaammin ja selkeämmin. Paikoin hän on ankara ja säälimätön henkilöitään kohtaan – niin kuin ei elämäkään tunne aina armoa.

Koskisen novellit henkivät siitä, että kirjailijassa kytee tarinankirjoittamisen kipinä. Hän ei ole mikään tuleentuijottaja vaan palava tulennielijä. Liekehtiessään hän antaa itselleen ja lukijalle mahdollisuuden elää toisessa ajassa, paikassa ja toisena ihmisenä. Ainahan on vaarana, että ihokarvat nousevat pystyyn ja kärähtävät. Voi myös löytyä jokin uusi ajatus tai kosketuspinta. Se sininen tai myrkynvihreä tapetti, johon ei kärpänenkään uskaltaisi koskea.