Idän ympäriajo

Runoilija lähtee pyörällä kierrokselle Itä-Helsingin luontoon. Satulassa elämän välitilinpäätös alkaa saada hahmoa. Aatos sinkoilee lähiönykyisyydestä menneen oppivuosiin, kulttuurin ruukunpalasista galakseihin. Evoluution ja historian kerrostumat Itä-Helsingissä törmäävät nuoruuden ja rakkauden muistoihin.

Jukka Koskelaisen Idän ympäriajo on oikullinen henkilökohtainen vaellus ajassa ja kaikkeudessa. Jura ja piikivi lomittuvat kivikirveisiin ja läppäreihin, Zenonin nuoli Nietzscheen.

Sipulia kuoritaan tyhjyyden kyyneliin saakka

Nykyisyyden pyörätiet ohjaavat mutaiseen, rutaiseen rantaan ja puroon. Ostoskeskuksen käytävillä tungeksivat aikalaiset vastaantulijat, ilmeettömät ja ahdistuneet. Lähiön triviaalisuus herättää sarkasmin: ”pötyyn kuolee”.  Nykyisyys onkin ”pötypilvi”, ”pohjaanpalanut aika”.

Itä-Helsingin virvilät ja helpeet lähettävät tervehdyksen runotoverille. Kollegiaalisia terveisiä menee myös 50-luvulle: ”hetket hetkiä”, kambri. Samoin 60-luvulle: ”ajaa missä ajaa”, ”kilo kilolta pois”.  Pyöräilijä eksyy ”harhaan teorian tielle”. Elementtien tanssi muistuttaa jopa Tiarniasta.

Ikuinen runoilijaikävä kaihertaa oikean elämän muistoina.

Runoelmassa on jopa kertosäe, joka toistuu värisävyä vaihtaen: ”ja hopeisten vesien alla/ taivaan vedet, kupariset,/ uusi vaihde napsahtaa päälle,/ lavasteet vaihdetaan”. Parasta on vesi, ja lavastetta eli näkyväistä ja olevaista sipulia kuoritaan aina tyhjyyden kyyneliin saakka.

Ikuinen runoilijaikävä kaihertaa kuitenkin oikean elämän muistoina. Vaikka laskupinot, karhukirjeet ja ulosottomääräykset vaivaavat, niin ”minäkin elän silloin tällöin”.  Runossa tähystetään taivaan läikettä, meri on puhdas ja valtamerikin antaa aavistella itseään. Pyöräilijä haparoi irti kaikkea miehittävästä triviasta: ”Ei uutisten, käsitysten, uskomusten riepoteltavana, vaan elementtien alla, vallassa.” Hänellä on unelma: menisi ”valoon”.

Puhtoisen lähiön taustalla säteilee kosmos

Elämänhallinta huojuu ja resignoitunut runoilija myöntää, että välitön elämä onnistuu vain tovein, ”sanoi zen tai elämänopas sitten mitä tahansa”.

Koskelaisen ääniala on dissonanssinen, yllättävät äkkikäännökset, pudotukset ja nostot sääntö. Assosioinnin kenttä heittelee henkilökohtaisen ja yleisesti noteeraavan välillä. Päähänpälkähdysten vapaus roiskii spontaanisti ja rosoa painottaen. Universaalia ensyklopediaa kiihdyttää hallittu oikullisuus ja muodottomuus.

Koskelainen jopa eksplikoi poetiikkaansa vetäessään kirjoittajakurssia: ”sommittelu tuoreus yllätykset”. Hän lähentää myös uusimman runosukupolven karheuteen ja brutalismiin, vieraannuttaa ja kiusaa tyylirimaa: ”keksi tähän verbi, se jota tarvitaan”.

Itä-Helsingin kiertäminen on myös metafyysinen matka. Yksityiskohtien loputtomassa vilinässä välähtelee avainsanoja, joissa häämöttää piilevä ylärakenne. Minän kokemukset ja havainnot kiinnittyvät empiirisiin ilmiöihin, mutta niitä ohjaa filosofinen halu. Niin tajunta leikkelee sattumanvaraisia, merkitykselliseksi koettuja yhdistelmiä kehäkuvioista, aaltoilusta.

Dharmaan viitataan usein pyörän tai rattaan muodossa.

Niin atomeissa käy ikuinen tuuli ja myrsky. Kaiken alla sykkii pyörre, hurja tanssi, kantojen kopina. Puhtoisen lähiön taustalla säteilee kosmos, jossa tuikuttavat tähtisumut, planeetat ja elementit – kaikkeuden näkymättömässä kädessä. Kambrista kierteissumujen kautta mustaan aukkoon vie solujemme navigaattori. Kaaoksen ja tuhon alla on maailman pyörre, hurja tanssi.

Henki vie, saa ketjut kiertoon, aina uudelle kierrokselle. Kaaoksen matkaaja horjahtelee persoonallisen minän, biologisen alkuolion tai ylhäältä annetun softwaren välillä. Hän on itsen heijastus, varjo – oikeaa minää ei ole olemassa. Mutta vanha kunnon minä muistuttaa itsestään: ”jokin minussa tykyttää”.

Kokoelmassa vilahtaa pyörän liikkeelle panemisen suutra. Dharmaan viitataan usein pyörän tai rattaan muodossa. Fillari on myös dharman pyörä, jossa kiertää itäisen maailmankuvan pyörre, ikuinen paluu ja uudistuminen. Koskelaisen itä sanoo, että päämäärä ei ole mitään – on myrskyisästi virtaava ikuinen paluu ja uudestisyntyminen.

Tämän maailman myrkky pysyy

Eeva-Liisa Mannerin Tämä matka hahmotti kielteistä eskatologiaa: ihmislajin ominaisuus aiheuttaa tuhon. Koskelaisen kosmoksessa on vastaava fysikaalis-biologis-antropologinen kehikko, mutta hän ei kuvaa synnin ja tuhon tietä, jossa ihminen tuottaa Lähi-Idän monoteistisen maailmankuvan mukaisesti maailmanlopun. Ei pamahdellen, vaan vingahdellen maailma syntyy uudestaan tuhkasta.

Suhteellisuudentajuinen ja resignoitunut nykyrunoilija ei jaksa moralisoida ja paukuttaa tuhon rumpua. Paha epädemonisoidaan, dualismi puretaan.

Runoilija siristää katsettaan nähdäkseen kuin vanki Platonin luolasta

Toinen koodisana on emanaatio: ”näemme/ kuin sumeasta rapakosta, saamme säteet silmiin// sillä niiden takana on jotain,  emanaattista”. Tajunta haparoi emanaatiota eli eräänlaista virtausta, ulos valautumista. Kabbalassa tämä fluksus tunnetaan nimellä zimzam. Jumalan voima virtaa siinä kuvasta, kaikki emanoituu jumaluudesta.

Nykyisyyden rapakosta runoilija siristää katsettaan nähdäkseen kuin vanki Platonin luolasta, hän erottaa valoa, epäselviä hahmoja. Kuin mutapassista saamme säteet silmiimme – niiden takana on ”sielun liekki, seison liejussa”.  Rapakosta kasvaa myös lootus, valaistumisen symboli.

Viimeisenä koodisanana tekstissä viuhahtaa enigma. Se merkitsee mysteeriä ja paradoksia, mutta eräissä perinteissä sillä ymmärretään reaalista maailmaa homo sapiensin tulkittavissa olevana salakirjoituksena.

Eeva-Liisa Manner esitti runoelmassaan Tämä matka vision maapallon kehityksestä, joka ihmisen takia päättyy vähintäänkin moraaliseen maailmanloppuun. Mannerin ja Koskelaisen vertaileminen valaisee myös 1950- ja 2010-luvun eroa. Sodanjälkeisen klassikon tiukkaan napitettu, yhtenäisesti objektivoitu, tyylitelty ja strukturoitu teksti lupaa lopullista pamahdusta. Nykyrunoilijan avoimesti subjektiivinen tämä matka poukkoilee vapautuneena ahmien kursailematta korkeaa ja matalaa. Ahdistus helpottaa, synti ja paha äkkikuolema haipuvat pois, mutta ikävä ja tämän maailman myrkky pysyy.