Kehys

Olipa kerran kirja, joka ei ollutkaan sen pituinen. Se syntyi villinä ja vapaana ja eli älyttömän uusonnellisena, koska sitä luettiin aina uudestaan eri järjestyksessä. Se ei ollut moksiskaan edes silloin, kun kirjailija itse luki sitä ylösalaisin. Alkamisella ja loppumisella saa leikkiä, ajatteli kirjan kirjoittaja ja keksi, miten heittäytyä mukaan elämän pyörteeseen uudella kierteellä.

Tietysti kirjanmittausinsinööri kiroaa, sillä Jukka Laajarinteen Kehyksen parissa tulee mitta täyteen ennen pitkää, ja niinkin kehnosti voi käydä, ettei sopivaa mittayksikköä löydy. Tai sitten insinööri yllättää ja antautuu ajatukselle: onpa kerrassaan mittaamatonta ja juuri siksi ei ainakaan pitkästyttävää!

Kehys on uhmaa viivoitinsuoraa ja kertoo samassa taulussa monta tarinaa sisäkkäin.

Laajarinteellä on matematiikka hallussa laajemmassakin mittakaavassa, mutta Kehys on kirja, joka uhmaa viivoitinsuoraa ja kertoo samassa taulussa monta tarinaa sisäkkäin. Sitä kerto(mus)taulua ei opetettu koulussa. Siinä ei ole yhtä alkua ja loppua vaan loputtomasti aloittamisen mahdollisuuksia.

Jos aloittaa ensimmäiseltä sivulta, on keskellä äitiä ikävöivän lapsen raastavaa itkua ja yksinhuoltajaisän ahdistusta. Mutta juuri kun on hukkumaisillaan vaipan täydeltä elämän paskamaisuuteen, huomaakin jo kiinalaisprinsessan hypistelevän silkkiä markkinoilla, pornotähden selailevan juorulehteä, ikonimaalarin kultaavan arkkienkelin sädekehää, ihmistorakan ryömivän ensimmäisen maailmansodan liejuisessa juoksuhaudassa ja…

Siis hetkinen – kuka, mitä, missä ja milloin? Onko tässä menossa joku kirjailijan laboratoriokoe, jossa testataan, missä vaiheessa koehiiren eli lukijan ajatukset alkavat heitellä kärrynpyöriä? Kysyn kirjastotieteeltä, ja se kuvailee Kehystä asiallisesti ja luokittelutietoisesti kuten asiasanaekspertin kuuluukin: kertomukset, elämänhallinta, lyhytproosa, kokeellinen kirjallisuus, kerronta, labyrintit. Suuntavaisto lisää epävirallisesti, ettei tämä mitään sumutusta voi olla. Sokkeloinen kokeilu ja katkeilevat tarinat enteilevät ennemminkin kirkastusvuorikokemusta.

Sen verran utelias olen, että olisin mieluusti nähnyt, miten Kaisa Neimalan ja Jarmo Papinniemen Aloittamisen taito (Avain 2010) olisi kohdellut Laajarinteen Kehystä. Miten väkeväksi se olisi arvioitu niiden neljänsadan aloituksen rinnalla, joita oli valittu Suomen ja maailman kirjallisuudesta? Jos hyvän kirjallisuuden ydin on alussa, onko monta aloitusmahdollisuutta enemmän hyvää?

Näin vapaamuotoinen leikittely ei kuitenkaan ole ihan jokapäiväistä leipää. Aloittamisen taidostakin löytyy vain kaksi tavallista omaperäisempää romaanisommitelmaa: Italo Calvinon Jos talviyönä matkamies, joka on postmodernin kokeellisen kirjallisuuden klassikko, ja Julio Cortázarin Ruutuhyppelyä. Calvinon teos koostuu peräkkäisistä aloituksista, ja Cortázarin voi lukea sekä alusta loppuun että hypellen kirjailijan ehdottamassa järjestyksessä. Mielenkiintoista, että Laajarinne mainitsee juuri Ruutuhyppelyn esikuvakseen Platonin Pitojen lisäksi. Näissä häntä viehättää tarinoiden sisäkkäisyys ja lineaarisuudesta vapautuminen.

Kaiken takana on pilkku ja punainen lanka

Lukiessani Kehystä ensimmäistä kertaa olin niin sokea, etten edes huomannut sitä. Luulin sitä pisteeksi ja näin siinä pisteen, koska niinhän kirjan lopussa yleensä on. Mutta siinä vaiheessa kun tämä tavallisuudesta poikkeava välimerkki valkeni, oli se alkuräjähdyksen kaukainen heimolainen, hehkuva mullistus, jonka jälkeen on kytenyt pitkään ja hartaasti.

Pilkussa on avoimuutta, päätä ja häntää luikahtaa aidan ali odottamattomassakin paikassa.

Olin löytänyt pilkun salaisen aseen. Vain tippa painomustetta, kuin ikkunaan jäänyt kärpäsen jätös, mutta yllättävässä paikassa niin puhutteleva. Kehys näytti, miten itseensä sulkeutunut, ahdas ja lopullinen piste on. Miksi se saa sanoa viimeisen sanan? Pilkussa on avoimuutta, päätä ja häntää luikahtaa aidan ali odottamattomassakin paikassa. Ja sehän luikahtaa, ei totta vie jämähdä vaan vie tarinaa ja lukemista eteenpäin, kunnes huomaa taas kaiken toistuvan uudestaan. Tässä on Laajarinteen lahja lukijalle: pikkuinen pilkku, kiertokulun symboli ainutkertaisessa näytelmässä nimeltä Elämä.

Kehys on paitsi pilkun rehvakas esiinmarssi myös assosiaatioiden temmellyskenttä. Laajarinteellä on ollut aloittaessaan jo osa tarinoiden katkelmista mielessään, osa on lyöttäytynyt surrealistisesti seuraan matkan varrella. Siirtymät tapahtuvat toisinaan yhtä huomaamattomasti kuin omat ajatukset tai keskustelut, jotka muuttavat suuntaa, rönsyilevät ja palaavat alkuun.

Aina siirtyminen ei ole yhtä luontevaa, mutta niissä kohdissa on aikaa pysähtyä miettimään katkeamisen merkitystä. Onko sittenkään kyse eri tarinasta, toisista ihmisistä, ajan ja paikan vaihtumisesta? Kehystä lukiessa tulee buddhalaisempi olo kuin lootusasennossa. Ei vain Buddha ole yhtä puun, leppäkertun, pienen koulupojan tai lelun kanssa. Rajat häipyvät, ja kaikki ovat yhtä kaiken kanssa. Kehystetäänpä mikä kuva tai maisema tahansa, ne esittävät samaa. Silti kaikessa on jotain ainutkertaista ja yksilöllistä.

Uskokaa tai älkää, leikkisällä Laajarinteellä on ollut kerä punaista lankaa tätä kirjaa kirjoittaessaan. Tarinat on virkattu sillä yhteen kuin ketjusilmukat. Ei voi olla sattumaa, että niin monessa kohdassa näkee punaista. Heti ensimmäisellä sivulla vauva itkee naama punaisena, elokuvan sotilailla on punakeltaiset univormut, on punatukkaisia, kirsikanpunaista, vaaleanpunaista, verenpunaista, punaista suomeksi ja ranskaksi. Jesuiitan silmät punoittavat, filosofi ostaa kotimatkalla punaviiniä ja mummo oli kuulkaa punakapinan aikaan nuori tyttö. Ja kuinkas sitten kävikään: pyöräilijät ajavat päin punaisia juuri ennen viimeisen sivun pilkkua.

Pikkutarkasti lukemalla löytää kirjasta myös viitteitä Kehyksen esikuvana oleviin teoksiin. Sirkustarinassa argentiinalainen veitsenheittäjä Oliveira ja tämän avustaja Maga ovat samannimisiä kuin Ruutuhyppelyn päähenkilöt. Platonin Pidoista lainataan Eryksimakhosta samaan kohtaukseen säädyttömän Diogeneen kanssa.

Karkaamismaantiedettä

Ensimmäinen tuntemus Kehystä< lukiessa oli ahdistus ja sitä seuraava halu karata. Suomalaiskansalliseen tyyliin, Laajarinnettä lainaten: ”Minä tahdon pois, vittu, pois!” Kyse ei ollut vain kirjan ahdistavasta aloituksesta vaan halusta pelastaa samassa hässäkässä se onneton yksinhuoltajaisä. Onneksi kirjailija hoiti homman ja pääsimme kaikki pälkähästä. Helpotus oli tosin väliaikainen. Lisääntymisbiologiasta alkanut pakovimma vaihtaa vain ajan ja paikan koordinaatteja. Kehyksen henkilöitä vaivaa outo levottomuus, haikailu menneeseen tai tulevaan, kuvitelmat paremmasta, vapaudesta.

Tietenkään ei ole mitään pakotietä tai onnen oikoteitä. Mutta koska kirjoittajalla on yhteyksiä Muumilaaksoon ja ilmiselvästi johonkin korkeamman paikan voimiin, ymmärtää hän välillä löysätä kravattia ja lohduttaa etsiskelijöitä. Esimerkiksi tarina heprean tentissä lunttaavasta jesuiitasta on paitsi huikea näyttö Laajarinteen kielipäästä myös mielikuvituksen avaruudesta. Tämän lähettilään tärkein viesti on se, ettei tekemistemme merkitys aina selviä. Myös punaviiniä lipittänyt filosofi alkaa epäillä, onko tarkoituksen etsiminen pelkkää narsismia ja itsekorostusta. Kirjailija itsekin tutkiskelkoon, uskooko tähän joka hetki.

Kehys on joka tapauksessa viisas, koska se ei lopu ja ole minkään selityksen pituinen. ”Minä olen, mikä minä olen”. Yhtä aikaa päivänselvä ja hämärään piiloutunut. Onnellisena ja onnettomana se elää samalla aaltopituudella elämän kanssa. Kun punainen lankakerä on lopussa, voi virkkauksen purkaa ja aloittaa alusta.