Pirssi taivaaseen

Pirssi taivaaseen sujahtaa mukavasti taskuun, laukkuun. Se tuoksuu kirjalta, vetureiden rasvalta, höyryhepojen hengitykseltä. Ihmiset ovat läsnä kaiken aikaa, kuolleetkin. Niukkarahainen ja nuuka mies ottaa – kenties Tammelan Voimassa poikettuaan – taksitolpalta pirssin taivaaseen. Kotiin Ketolankatu kaksviiteen on päästävä. On vain tämä matka, kuten Eeva-Liisa Manner sanoisi. Jussi Rusko näkee arjen pienet ihmeet. Hän osaa olla suuri suuressa huoneessa ja pieni pienessä huoneessa. Hän osaa sulautua tapetin väriin. Hän ei kerskaa, hän kirjoittaa.

Nokialainen Jussi Rusko on pitkän linjan kirjoittaja, elämän yliopistosta kantapään kautta valmistunut sanatyöläinen, kirjoittamisen moniottelija, jonka sukulaissieluja ovat kenties Jack London, Kössi Kaatra, Dan Andersson. Kirjallisuutemme tarvitsee Ruskon kaltaisia itsestään melua pitämättömiä moniottelijoita. Heidän kaltaistensa pyyteetöntä kulttuurityötä ei juhlapuheissa ylistetä, ei apurahoin pönkitetä eikä mitalein palkita. Kirjallisuutemme kasvuvoima, sen herkät kärhet, ovat kuitenkin Ruskon kaltaisten vitalistien varassa. Viisi kelpo kokoelmaa ei ole vähän – monelle kirjailijalle elämäntyöksi tarpeellinen määrä. Ruskon lyriikka on jäänyt mediahälinästä periferiaan, eikä se ole runoilijan vika.

Runoilija hämmästelee likaisia kynnenalusia silmissä unen puute. Hitaalla käsialalla hän kirjoittaa hiljaisuutta täyteen. Runoilijan on oltava nöyrä, sanat tulevat kuin avaruuskohina, merkityksistä tiineinä. Jos puiston penkillä syntyy rivi pari lyijärillä tiimarin vihkoon, niin päivä on pelastettu. Maailma ei ole vielä sanoista täyteen rakennettu, aurinkotuuli korventaa turhat jorinat, jäljelle jää pelkistämisen ja löytämisen riemu. Runoilija on synnyttäjä, luoja. Ruskon runojen lähtökohta, arjen kauneus, on hiljaista ylistystä ihmisille ja heidän nimettömille toiveilleen.

Ruskon monet runot sitoutuvat Tampereeseen, aivan kuin Lauri Viidan runot Pispalaan. Paikkoja tuntevalle runot herättävät lämpimiä ailahduksia omista lapsuudenmuistoista. Tampere on merkillinen kaupunki, joka rakentaa samalla kuin tuhoaa. Ruskon runot eivät ole postikorttisäkeitä vaan teräviä havaintoja, joskus sivalluksia, aina ihmiseen sidottuja. Tässä karttamaisemassa runoilija liikkuu ja rakentaa samalla myös sielun maisemaa.

Pirssi taivaaseen on haikeankarheaa runoutta vailla esteettisiä piruetteja ja laahustimia. Rusko osaa reväistä runonsa suoraan elämästä, kohtaamisesta. Miten sympaattisesti mies osaakaan kuvata vetureita! Jokaisessa meissä on pieni veturinkuljettaja tai -lämmittäjä. Ääni nousee lapsuuden maisemasta, unen maailmasta, raskaasta pitkästä tavarajunasta, joka vetää henkeä ja jonka pyörät lyövät tyhjää, siellä jossakin Hirsilässä. Rusko kirjoittaa avointa runoa. Kokoelma on jämäkkä ja samalla herkkä.

Pieni Palladium julkaisee harvakseltaan. Milloin mahtaa tulla J. K. Ihalaisen seuraava oma kokoelma?