Tuhat tytärtä

Juuli Niemen uutuus Tuhat tytärtä koostuu kuudesta sarjasta, joista varsinkin neljä ensimmäistä käsittelevät naisena olemista. Siinä esiintyvät tytöt, tyttäret, äidit, isoäidit, tädit ja välillä kyllä miespuoliset sukulaisetkin. Viidenteen ilmestyy aikuinen mies rakkausobjektina. Kuudes sarja on epilogimainen, kaksi hautajaispuhetta sisältävä kokonaisuus. Runojen ohella teoksessa on proosarunon ja lyhytproosan välimaastoon sijoittuvia tekstejä.

Kokoelma paranee loppua kohden, kun tyyli muuttuu iskevämmäksi ja suoremmaksi.

Kokoelman alkupuolella naisena ja tyttönä olemisesta käteen näyttää jäävän naisen subjektittomuus. Asiat vain tapahtuvat. Tämä naiskuva kylläkin täydentyy kokoelman edetessä.

”Ja sitten lopulta isoäiti, / jolla oli ollut suvun kovin elämä, / kuoli arvellen saaneensa kaiken aika helpolla.”

”Tyttäret tekevät pikkuhousuista siistit pinot.

Tyttäret tekevät isilleen kaikesta siistit pinot.”

Runoissa – jo nimikkeessä – ilmaantuu useita kertoja myyttiseltä vaikuttava lukumäärä tuhat, joka viittaa välillä tyttärien, välillä aikuisten naisten lukumäärään. Kielikuva ontuu hieman siinä mielessä, että tuhat on niin eksakti lukumäärä, että se aiheuttaa assosiaatio-ongelmia. Kenties runoilija on yrittänyt tapailla epämääräistä, suurta lukumäärää? Näinhän teki Jeesuskin opettaessaan, että anteeksi täytyy antaa seitsemänkymmentä kertaa seitsemän kertaa.

”Pienin sisko sanoo, että jotain vain puuttuu. / Että silloinkin kun on 999 siskoa, jotain puuttuu.”

Nainen kehollistaa naisen itse

Entä mistä runoilijan tytöt on tehty? Sokerista, kanelista, inkivääristä ja kukkasista, kuten Kirsi Kunnas väittää suomentamassaan lorussa? No ei todellakaan. Heillä on päässä hirvikärpäsiä, he juovat vähän liikaa, vatsa on usein kipeä, mieli on pelkoa täynnä. Naiseus on mielestäni läsnä erityisesti siinä, että runoilija käyttää usein metamorfoottisia kielikuvia uuden syntymisestä. Tyttäret synnytetään laavan keskelle, vanha lohkeaa paljastaen uutta, paskakasasta nousee perhonen. Näin käy rumalle ankanpoikasellekin H.C. Andersenin sadussa.

Tulen miehenä ajatelleeksi, jakaako tällainen runous lukijakunnan kahtia.  Ovatko nämä runot tarkoitettu pääasiassa naisille?

Minun makuuni kokoelma paranee loppua kohden, kun runoilijan tyyli muuttuu alkua iskevämmäksi ja suoremmaksi. Samalla runojen aihepiiri laajenee introspektiosta ympäristöä observoivempaan suuntaan. Lukijalle käy entistä selvemmäksi, että runoilijan naiskuva ei toista perinteistä. Voisi sanoa, että kokoelman alkupuolen assosiatiiviset kuvat toimivat käyttöaineena viimeisten sarjojen tiivistyksille. Metamorfoosi siis tämäkin.

”Sotketaan mekot / maalataan rumat taulut / rikotaan kaappien ovet / ei opetella korjaamaan mitään.”

Kokonaisuutena ajatellen Juuli Niemi pysyttelee runoillaan ulkona (hetero)seksuaalisesta epätasapainosta, jossa katsomiseen liittyvä mielihyvä jakautuu kahtia aktiiviseen miehen ja passiiviseen naisen katseeseen. Niemen naiset eivät siis laittaudu miellyttävän näköisiksi seksiobjekteiksi. Tilalla on naisen oma katse, joka kohdistuu häneen itseensä ulkoapäin. Samalla katse muuttuu eroottisesta toteavaksi. Naisena oleminen ei kuvaudu sukupuolittuneelle keholle, johon kohdistuu miehen seksuaalinen halu; kehossa näkyvätkin naisen eletty elämä ja luonnonjärjestyksen vaatimus uuden elämän synnyttämisestä.

Juuli Niemen nainen tekee itsensä itse. Tässä ei ehkä ole mitään vallankumouksellista, vaan Niemen runot sijoittuvat modernin naisrunouden kaanoniin, jonka suomalaisia pioneereja olivat jo Edith Södergran ja Katri Vala. Tulen miehenä ajatelleeksi, jakaako tällainen runous lukijakunnan kahtia.  Ovatko nämä runot tarkoitettu pääasiassa naisille? Onko sillä väliä?

”Tähänastisen elämän aikana olen oppinut / että tunnen itseni / ja se riittää.”