Tuntemattomat

Kirsti Ellilän kirjoittama sukuromaani Tuntemattomat pohjautuu todellisiin tapahtumiin ja sijoittuu huhtikuuhun 2000-luvun alkuvuosiin. Päähenkilö Tuuli on tullut suvun kesämökille ensimmäisenä keväänä isänsä kuoleman jälkeen. Paikkaa sanotaan nykyään Annalaksi isoäidin Annan mukaan. Tuuli löytää mökissä inventaariota tehdessään vanhoja kirjeitä ja pieniä viestejä, valokuvia ja esineitä, joiden avulla hän alkaa etsiä vastauksia mieltään vaivaaviin kysymyksiin.

Tuulin isoisä Kalle Härkälä on toiminut lääkärinä Dragsvikin vankileirillä. Siellä on kansalaissodan aikaan ollut myös Raakkel, Tuulin isän kasvattiveljen Teivon äiti. Raakkelin elämää ja sen vaikutuksia nykyhetkeen valotetaan kirjassa takautumina. Kansalaissodan aikaiset tapahtumat keriytyvät auki vähä vähältä ja menettävät nykyhetkeä torpedoivan voimansa. Romaanin punaisena lankana on kysymys, miksi valkoisiin kuulunut isoisä on ottanut punaorvon perheeseensä.

Romaanin tapahtumahetkellä Teivo asuu Tuulin mökin naapurissa. Teivo ei vielä tiedä, että alueelta maita ja mökkejä ostanut venäläinen sijoitusyhtiö on halukas lunastamaan myös hänen mökkinsä. Kirjan juonessa moni asia liittyy lukijan aina uudelleen hämmästyttäen yhteen; niin myös nämä ostoaikeet ovat osa suurempaa kuviota. Olennainen osa kirjan viehätystä onkin se, että kaikilla tapahtumilla on merkitys kokonaisuuden kannalta.

Useat vangit pyytävät, että heidät ammuttaisiin mieluummin kuin näännytetään  kuoliaaksi nälällä.

Tuulin toinen mökkinaapuri on hänen nuoruudenrakkautensa Kai, josta hän ei vieläkään ole päässyt täysin irti. Kesken jääneen rakkaustarinan kaipuuntäyteiset kysymykset muodostavat kirjaan oman yllättävänkin juonensa.

Entä kuka on Karjaluhdan huvilan vuokralle annettua peltoa lapiolla kaivava nainen; Maria Mistral, joka asuu Helvi Varjon aiemmin omistamassa talossa? Helvin isä ja Teivon eno Oskari Varjo ammuttiin kansalaissodan jälkeen tälle pellolle joukkohautaan muiden teloitettavien kanssa. Kuten sukunimessä vihjataan, ampumisen varjo ulottuu pitkälle.

Vahvoja kiinnostavia naisia ja mystiikkaa

Raakkel on ennen kapinaa ollut apupiikana Härkälän karjakeittiössä. Häntä on pidetty ”teräväpäisenä”. Dragsvikissä työskentelee myös tohtorin täti, sisar Matilda. Vaikka Raakkel kuuluu ”roskasakkiin”, hänellä on leirillä perustelluista syistä myös jonkinlainen sisäpiiriläisen asema.

Anna ei ole oikein mieleinen miniä, koska ei ole tarpeeksi rikkaista oloista. Hän saa myös typeriä päähänpistoja, kuten lähteä punaisten hallussa olevaan Härkälään sulhoaan etsimään.

Kiinnostavia naisia ovat nämä kaikki. Kun kaukaisesta menneisyydestä on kysymys, heidän henkilökuvansa jäävät pakostakin osin mysteereiksi ja mielikuvituksen varaan, vaikka paljon selviää jäljelle jääneistä dokumenteista. Romaanin tasolla siis näin; en tiedä, kuinka pitkälti tässä on kyse todellisista tapahtumista.

Salaisuudeksi jää myös, mitä oikeastaan tapahtui vankileirillä. ”Ensin laitoin raportteihin kuolinsyyn sarakkeeseen nälkä, mutta ei niin saa kuulemma merkitä. — Joten kirjoitan: Yleinen heikkous. Sillä Tammisaaressa ei kuolla nälkään.” (s. 190 – 191)

Romaanissa on paikoin häivähdys mystiikkaa ja maagista realismia. Tuuli reagoi herkästi ja kokonaisvaltaisesti. Tunnetilat näkyvät hänen astmakohtauksissaan. Myös Kain asuntoa riivaava lahottajasieni on hieno vertauskuva ulkoisista tapahtumista. Pellolla kohdassa, mihin vangit on haudattu, ohra kasvaa yhä punaisena ja tuoksuu lievästi raudalta.

Olennaisia asioita tapahtuu vinttikomeroissa ja ladoissa ja niiden ylisillä.

Kai edustaa järjen ääntä, joka muistuttaa, ettei ihan jokaiseen viestiin sisälly suurta mysteeriä. Tuuli nauraa itselleenkin huomatessaan miettivänsä, kuinka Teivon päivittäiseen säämerkintään on pakko sisältyä jotakin erityistä. Toisaalta Kaikaan ei aina ole oikeassa.

Kustantajan tiedotteessa kerrotaan kirjan saaneen alkunsa kirjailijan eteen osuneesta isoisän kirjeestä Sotavankilaitoksen ylilääkärille, jossa tämä kuvailee vankileirin oloja: ”Ymmärsin sähkösanomasta, että vankeja tänne ei enää lähetettäisi. Eilen kuitenkin tuotiin tänne 70 ja tänään tulee 900 — Useat vangit pyytävät, että heidät ammuttaisiin mieluummin kuin näännytetään  kuoliaaksi nälällä.”

Tapahtumapaikalla käynyt Ellilä kertoo kokemuksestaan näin: ”Varuskunnassa mikään ei kertonut siitä, että siellä oli joskus ollut vankileiri. Tiedotusupseeri kehotti kiinnittämään huomiota siihen, että ruumishuone oli pieni ja osoitti, että puheet Tammisaaren vankikuolemista olivat liioiteltuja. Upseeri kertoi, että vielä 70-luvulla varusmiehet saattoivat saada yöaikaan joukkohysteriakohtauksia. He kuvittelivat näkevänsä verisiä vankeja kasarmin käytävällä ja ryntäsivät niitä pakoon. Mutta tämä oli nyt ohi.”

Pidän Tuntemattomia ennen kaikkea hyvänä ja kiinnostavana historiallisena romaanina. Puhtaasti sellainen se ei kuitenkaan ole. Tuulin ja Kain rakkaustarina tuo kirjaan viihdyttävyyttä sen lisäksi, että se liittyy olennaisesti juoneen. Tuuli pohtii tunteitaan teoksessa paljon. Mietin välillä, tekeekö hän sitä vähän liikaakin. Jatkuva analysointi on kuitenkin uskottavaa.

Luonto ennen kaikkea

Kiehtovan tarinan lisäksi minua viehättää Tuntemattomissa luonnonläheisyys ja runollinen kieli. ”Teivo käytteli haravaa keveän tottuneesti ja kertoi samalla miten maa nauttii kun sen selkää raavitaan. — Maan iho tuulettui ja ihmisen ja maan välinen sidos vahvistui.” (s. 42)

Puutarhan hoitaminen ja puutarhassa näkyvä vuodenkierto on vankka kiinnekohta ja turvallisuuden lähde. Kirjassa pohditaan, mitä kaikkea huvilaa ympäröivät puut ovat olemassaolonsa aikana nähneet. ”Hän olisi halunnut tietää millaisia tarinoita puilla ja kivillä olisi ollut kerrottavana. Olisiko niillä samanlaisia onnentäyteisiä kertomuksia kuin sukulaisilla, jotka kesäisin saapuivat muutamaksi aurinkoiseksi päiväksi muistelemaan entisiä hyviä aikoja? Vai kertoisivatko ne sittenkin kyynelistä, jotka valuivat vuolaina ja salassa kunnes niiden lähde ehtyi?” (s. 46)

Ponnekkaista yrityksistä ja välillä julkaistuista paristakymmenestä muusta kirjasta huolimatta tarina ei ole suostunut kuolemaan.

Mökkiympäristöön sijoittuvissa kirjoissa on aina jotakin hienoa ja hoitavaa. Ehkä se johtuu omasta sielunmaisemastani. Jaana-Mirjam Mustavuoren Olemisen talossa on yksi lempikirjoistani. Tosipohjainen kirja sijoittuu sekin mökkimaisemiin. Luonnossa on vähintään samanlaista taikaa kuin lemmikkieläimissä: niiden rakkaus on pyyteettömämpää kuin ihmisten. ”Maiseman keväinen kauneus oli melkein enemmän kuin saattoi kestää. Vettä kohden taipuvat tervalepät ja haavat ja vastarannan tummat kuusimetsät olivat juuri sellaisia kuin niiden pitikin olla, ja se riitti niille. Ne eivät kaivanneet ihmistä rinnalleen.” (s. 124)

Puhumisen vaikeus

Sota-ajoista juontuva puhumattomuus on tuttu klisee. Aihe on tärkeä myös Tuntemattomissa. Kesähuvilalla on ollut tapana puhua vain mukavista asioista. ”Sellaisia he olivat, seisoivat vierekkäin, silittivät pensasta, puhuivat puutarhasta, puhuivat kaikesta muusta paitsi siitä mistä olisi pitänyt puhua.” (s. 36) Sellaisia me olemme ja ehkä niin saa ollakin.

Kirjan Tuulin tavoin kuvittelemme helposti, että osaisimme elää aiempaa viisaammin, jos saisimme uuden tilaisuuden. Toisaalta uusi mahdollisuus on tässä ja nyt, joka hetki, emmekä silti ole aina kovin viisaita. Tässä kirjassa kuitenkin myös puhutaan. Pakon edessä niin kuin usein. Nämä kirjat ovat parhaita. Eira Mollbergin Molle, isäni on osin samaa genreä.

”Maria aikoi sanoa jotain, mutta muutti mielensä. — Vähitellen he alkoivat puhua asioista, joita sen pöydän ääressä oli aina ennenkin puhuttu. Puutarhasta.” (s. 68)

Kirjan tekoprosessi on ollut pitkä. Kustantajan haastattelema Ellilä kertoo romaanista vuosien mittaan valmistuneen useita versioita ja käsikirjoituksen tulleen niin kustantajien kuin tekijän itsensäkin hylkäämäksi. Ponnekkaista yrityksistä ja välillä julkaistuista paristakymmenestä muusta kirjasta huolimatta tarina ei ole suostunut kuolemaan. Ehkä juuri pitkä kypsyttely näkyy harvinaisen valmiina lopputuloksena. Vaikeat asiat on käsitelty, kysymykset uskallettu kysyä ja surut surra. Irti päästämisen tuoma etäisyys näkyy ehjänä ja tyynenä tekstinä.