Vuohien aika

Balkanilaista kirjallisuutta on viime vuosina saatu suomeksi tasaiseen tahtiin. Ammennettavaa riittää: valtioiden ja kielten pirstaloituminen tuottaa uusia kulttuurin kerrostumia, jotka omilla tavoillaan muokkaavat kriisien ja konfliktien riepotteleman alueen tarinallista maaperää. Uutena tulokkaana balkanilaista kirjallisuutta kartoittaa turkulainen Lumi Kustannus, jonka ensijulkaisu on makedonialaisen Luan Starovan Vuohien aika (Koha e dhive) vuodelta 1993.

Albaniassa vuonna 1941 syntynyt Starova on tuottelias kirjailija, diplomaatti ja akateemikko. Vuohien aika on toinen romaani Starovan kymmenosaisessa, omaelämäkerrallisessa romaanisarjassa Balkanilainen saaga. Romaani kertoo Ohridjärven rannalta Makedonian pääkaupunkiin Skopjeen emigroituneen perheen vaiheista toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina. Jostakin syystä suomentaminen on päätetty aloittaa romaanisarjan tästä osasta eikä Isäni kirjoista (Tatkovite knigi/Librat e babait 1992/1995), joka kuvaa perheen aiempia vaiheita.

Vuohien aika sijoittuu puolimyyttiseen menneisyyteen, eivätkä epäsuorat viittaukset ajan tapahtumiin aina avaudu.

Kun kyse on Suomessa entuudestaan tuntemattomasta kirjailijasta ja Jugoslavian monivaiheisesta, monisärmäisestä historiasta, taustoittava esittely tai jälkisana palvelisi lukijoita. Nyt kirjassa ei sellaista ole, ja moni suomalaiselle lukijalle heräävä kysymys jää vastauksetta. Olisi hyödyllistä esimerkiksi tietää, miten Balkanilainen saaga on otettu vastaan kotimaassaan ja miten Starova tasapainottelee tuotannossaan makedonian ja albanian kielten välillä.

Myös jotkut maantiedon ja historian yksityiskohdat kaipaisivat valaistusta. Vuohien aika nimittäin sijoittuu puolimyyttiseen menneisyyteen, eivätkä epäsuorat viittaukset ajan tapahtumiin tai Skopjen arkkitehtuurin merkityskerroksiin välttämättä avaudu suomalaiselle yleisölle. Vertailun vuoksi: Täällä Pohjantähden alla -romaanin toista osaa tuskin kannattaisi luetuttaa ulkomailla ilman taustoitusta.

Vuohi poliittisena eläimenä

Halutessaan Vuohien aikaa voi toki lukea yleismaailmallisempana kertomuksena ihmisistä totalitaarisen järjestelmän otteessa. Romaanin kertoja on yksi monilapsisesta katraasta, mutta näkökulma on aikuisen. Pyrkimyksenä on ymmärtää omien vanhempien toimintaa ja ratkaisuja vaikeana aikana. Sodan jälkeinen pula-aika kurittaa emigranttiperhettä ankarasti, kunnes he valtion virallista linjaa vastustaen hankkivat vuohen ja pian pari lisääkin.

Vuohi ei ole vain hyödyllinen kotieläin, jonka maidolla ruokitaan riutuvat lapset. Vähään tyytyvä, sitkas vuohi nousee romaanissa vastarinnan ja arkijärjen perikuvaksi ja jopa ratkaisun avaimeksi Balkanin ruutitynnyriin: ”Ihmisten ja vuohien välinen kiintymys Balkanilla oli puhdasta, täydellistä ja pyhää. Vuohien ansiosta eri uskontoja ja kansallisuuksia edustavat ihmiset lähentyivät helpommin toisiaan.”

Sanoissa ei ole ironiaa. Vuohi yhdistää muualta tulleet paikalliseen yhteisöön. Perhe saa ystäviä, vuohenmaito pitää lapset hengissä, ja vuohesta huolehtimisesta tulee lasten mielipuuhaa. Vuohien aika on paratiisimainen interludi ankarassa elämässä, jota ulkoiset voimat myllertävät.

Vuohien aika on paratiisimainen interludi ankarassa elämässä, jota ulkoiset voimat myllertävät.

Romaanin alusta lähtien on kuitenkin selvää, että kyse on vain välitilasta. Valtio haluaa tehdä vuohipaimenista hyödyllisiä työläisiä ja kieltää asteittain vuohien pidon. Käskyjä uhmaa vain myyttiset mittasuhteet saava paimen Ҫanga, jonka kohtalo on allegoria vastarinnan uljaasta mahdottomuudesta. Laihaksi voitoksi jää katoaminen: valtion mahtia ei kukaan voi vastustaa.

Sinänsä sympaattinen tarina lapsuusvuosilta jää suurelta osin tunnelmoinnin tasolle. Kiihkottomuus ja konfliktien välttely voi selittyä halusta luoda pirstaleisesta menneestä jotenkin eheän tuntuinen kertomus, joka välittäisi nuoremmille polville aiempien kokemusmaailmaa. Arvojen välittyminen vanhemmilta lapsille on yksi kirjan teemoista ja yksi Balkanin alueen ydinkysymyksistä. Mitä repaleisesta menneestä voi kertoa ja säilyttää? Romaanin viesti on saattanut tuntua terävämmältä sen ilmestymisaikaan 1990-luvun alussa, keskellä Jugoslavian sodan myllerryksiä.

Käännös kompuroi

Suomeksi viestiä tylsyttää paikoin kovin kankea kieli. ”Kunnan virkamiehet yrittivät parhaansa tehdäkseen jotain, mutta koska he olivat aina tottuneet toimimaan korkeampien tahojen direktiivien mukaisesti eikä heillä nyt ollut konkreettisia käskyjä, kuinka vuohipaimeniin ja näiden eläimiin olisi suhtauduttava, he eivät päässeet puusta pitkälle.”

Puusta pitkälle ei myöskään pääse lukija näitä lauseita tankatessaan. ”Ristiriitojen vyyhti kerittiin täällä auki ajallisella viiveellä”, ”vuohet kuljeksivat vapaasti roomalaisilla forumeilla”, ja isän katseessa oli ”iloisen sinertävä loiste”. Perheenisä ei ole syönyt vääränlajisia sieniä, vaan toivoakseni kyse on sinisten silmien iloisesta tuikkeesta.

Yritys välittää toisen kulttuurin kirjallisuutta kilpistyy nyt oman kielen puutteelliseen taitoon. Harmi, sillä juuri pienet kielet kipeimmin tarvitsevat osaavia kääntäjiä.