Varjonainen

Maarit Verrosen Varjonainen kertoo varsin kyseenalaisen tarinan. Se kertoo paperittomasta maahanmuuttajasta, joka käyttää hyväkseen ihmisten hyväuskoisuutta ja viranomaisten huolimattomuutta. Kyseenalaiselta tarina vaikuttaa siksi, että se antaa ymmärtää kuinka henkilöllisyyden tiukempi kontrolli olisi pelastanut ihmishenkiä.

Viron kautta tullut, nimeään vaihtava varjonainen onnistuu hankkimaan töitä ilman passia Ranen huijausfirmasta. Hän saa pimeää palkkaa ja luottokortinkin, Rane kiintyy häneen. Ensin nainen majailee tyhjissä mökeissä, sitten Ranen luona ja sitten Ranen ex-vaimon talossa ja viimein omassa asunnossaan.

Rikollisen maahanmuuttajan integroituminen Suomeen etenee tarinassa ongelmattomasti, kun varjonainen hankkii vähitellen yhä vakuuttavamman henkilöllisyyden. Tässä prosessissa Ranen tytär on ratkaisevassa asemassa, koska hän on saman näköinen kuin päähenkilö. Sen jälkeen, kun varjonainen on pääsyt penkomaan tyttären tavaroita ja lainaamaan henkilöllisyystodistusta, kaikki etenee helposti. Kohta varjonaisella on uudet paperit ja ajokortti. Sen jälkeen hän onnistuu myös virallisesti muuttamaan nimensä – koko operaatio käy suhteellisen helposti.

Tarinan minäkerronnassa korostuu varjonaisen neuvokkuus, hänen mielensä on suuntautunut vain taitavaan toimintaan. Hän ei ajattele muuta kuin selviytymistä. Hänen älynsä ja hämmästyttävän tarkka ympäristön sekä ihmisten lukeminen palvelevat vain selviytymistä. Silloin kun hän tekee murhan, kertojanääni ei tunnu tietävän mitä tekee elävälle olennolle, toteaa vain, että on toimittava nopeasti ja mitään ajattelematta.

Psykopaatti

Varjonainen sysää ihmisiä tuhoon, tunteettomasti kuten rikossarjoista olemme oppineet. Maahanmuuttajarikollisen kuvauksessa kyseenalaista onkin juuri genre. Lukija koukutetaan vihaamaan tätä naista, koska kerronnan päälinja noudattaa rikollisen ja tunteettoman psykopaatin kuvausta.

Mutta onko niin kuitenkaan? Hertättääkö Varjonainen muita tunteita kuin ajatuksen, että tuo ihminen kuuluisi vankilaan niin pian kuin mahdollista? Psykopaatin kuva on aivan aukoton. Varsinkin kun minäkerronta paljastaa henkilön ajatusmaailman, jossa on vain tarkkaa laskelmointia, petomaista vainua vaaran lähellä – ja onnistumisia. Tarkemmin sanoen, hän ymmärtää itsessään vain onnistumisia, muu on pimeää.

Varjonainen sysää ihmisiä tuhoon.

Tarinan haastavinta antia ovat kuitenkin rikosgenren vastasävyt, jotka kehittyvät tarinan ohessa kuin huomaamatta. On osuvaa, että päähenkilön tausta on Venäjän suomensukuisilla alueilla ja naisen isovanhemmilla on juuret Suomessa. Naisella olisi ollut moraalinen oikeus hakeutua Suomeen ihan virallisia reittejä, mutta hän ei ole oppinut tekemään asioita virallista kautta. Hän osaa käyttää vain oman käden oikeutta.

Varjonainen paljastuu kummallisella tavalla perhekeskeiseksi ja erityisesti vanhuksista välittäväksi ihmiseksi. Hieman psykologisoiden voi sanoa, että varjonainen pyörii koko ajan inhimillisen ihmissuhteen kynnyksellä, siinä onnistumatta.

Varjonainen pyörii koko ajan inhimillisen ihmissuhteen kynnyksellä.

Nainen onnistuu ottamaan Ranen perheen tyttären henkilöllisyyden. Koska tytär ei pidä yhteyttä vanhempiinsa, varjonainen voi soluttautua ikään kuin tämän tilalle. Voidaan hyvin ajatella, että jos naiselle olisi riittänyt pelkästään suomalainen henkilöllisyys ilman perhettä, kiinni jäämisen riski olisi ollut pienempi. Yksin elävän menneisyyttä ei kukaan olisi paljastamassa.

Varjonainen on ensin luottohenkilönä Ranen hämäräfirmassa, mutta hän häipyy heti kun vaistoaa miehen joutuvan vaikeuksiin. Varjonainen on pian myös Ranen ex-vaimon Maija-Liisan kuuntelija, avautumisten kohde. Näin hän siis hakeutuu jatkuvasti kohti perhettä. Varjonaiselle ei riitä varastettu henkilöllisyys. Hän haluaa myös tulla perheen tyttären tilalle, hän haluaa tämän muistot ja menneisyyden. Mutta tätä hän ei tajua, selittää sen itselleen vain taustatyöksi josta voi olla hyötyä.

Laskelmointi ja suru

Romaanin kiinnostavimpia kohtia on Maija-Liisan tapaturmainen kuolema. Varjonainen ottaa nimittäin koko surutyön itselleen. Hän pitkittää kaikin keinoin sitä, että omaiset saisivat tietää kuolemasta. Tässä kohdassa ihmissuhdetarina nousee haastamaan rikostarinan.

Rikostarinassa Ranen, isähahmon tuho ja Maija-Liisan, äitihahmon kuolema vaikuttavat varjonaisen aiheuttamilta, vaikka niin ei ole. Kerrontakin on noissa kohdissa samanlaista kuin murhan kuvauksessa. Samaan tapaan kuin Camus’n Sivullisessa Mersaultin tunteettomuus äidin hautajaisissa saa nuorukaisen näyttämään kylmäveriseltä rikolliselta, samalla tavalla varjonainen vaikuttaa syylliseltä kaikkeen mitä tapahtuu. Hän näyttää vain laskelmoivan, että saisi huijattua perinnön. Toisaalta hän paneutuu aivan kohtuuttomasti ja monen viikon ajaksi penkomaan Maija-Liisan papereita. Lukija huomaa kyllä, että jollain kummallisella tavalla hän suree valeäitinsä kuolemaa.

Perhetunteita ei tarinassa kuitenkaan pääse syntymään, niin kylmästi varjonainen hylkää kaikki tunnesiteet heti kun vaara uhkaa. Tämänkin voi nähdä kerronnallisena vaihteluna kahden genren välillä: aina kun tarinassa alkaa muodostua alkeellisia ihmissuhteita, niin rikostarinan genre ottaa kentän haltuunsa.

Pääosin varjonainen vaikuttaa vain rikolliselta, joka ottaa läheisen ihmisen roolin aina kun siitä on hänelle hyötyä. Poikkeuksena on dementoitunut mummo, joka ei voi millään tavalla uhata naista. Mummon luona käyminen tuntuu olevan hänelle eräänlainen alkeellisimman mahdollisen ihmissuhteen oljenkorsi: kädestä pitämistä ja tarinoita jotka unohtuvat saman tien.

Varjonaisen varjotarina jää hennoksi.

Tarinan rikosjuonen voi jättää paljastamatta, olennaista on tietää että varjonainen vaikuttaa psykopaatilta: hän sysää kylmästi ihmisiä tuhoon tai hylkää heidät. Lopussa vielä kerran perhetunteet ovat nousemaisillaan, kun hän hankki miesystävän jonka myötä tulee myös kaksi lasta. Kylmä rikostarina valtaa kuitenkin huomion ennen kuin tunteet syvenevät. Vaara uhkaa taas, ja nainen jättää mitään ilmoittamatta tämänkin perheensä.

Varjonaisen varjotarina jää jotenkin hennoksi. Rikostarina tuntuu olevan niin voimakas genre, että vaatii juonen seuraamisen jarruttelua, että huomaisi muutakin. Verrosen romaanissa on elementtejä muuhunkin kuin kyseenalaiseen kuvaukseen paperittomasta maahanmuuttajasta, joka on vaarallinen psykopaatti.