Kuuleeko Beirut

Vertailulta on mahdotonta välttyä. Eri puolilta Suomea kootut keskenkasvuiset rauhanturvaajat tekevät työtään konfliktialueella ja yrittävät aikuistua siinä sivussa. Mika Wickströmin Kuuleeko Beirut -romaanin velikullat yrittävät etsiytyä Tuntemattoman sotilaan aaltopituudelle.

Tuntemattoman kerronnallinen keino, kollektiivinen päähenkilö, on eläköitynyt sotaveteraanien kanssa. Libanonissa YK-lipun alla rauhaa turvaavat suomalaisnuorukaiset ovat omillaan. 1980-luvun kasinohuumassa talvisodan henki elää enää johtajien puheissa.

Hyvin ja huonosti ohuet henkilöt

Kertojan virkaa toimittaa nimeään myöten suomalainen Tapio Finne, josta tulee lähestulkoon hyvän rauhanturvaajan kuva – jonkinlainen barettipäinen Koskela siis. Finne on jättänyt kotimaahan haaveissa usein esiintyvän Saaran, keskeneräiset estetiikan opinnot ja vaikean isäsuhteen.

Niissä saattaisi olla aineksia kovempiinkin psykologisiin kierteisiin. Romaani tekee kuitenkin kertojastaan kokoelman traumoja, jotka jäävät toisistaan irrallisiksi. Finne ei muutu, kasva saati kehity Libanonin-vuotensa aikana. Mikään koettu ei tunnu koskettavan tai muuttavan häntä.

Kertojana Finne on kaksijakoinen. Saaraansa, isäänsä ja Suomeen jäänyttä elämäänsä muistellessaan hän antaa tunteille tilaa. Finne ei peittele mielipiteitään, kun kyse on uskonnoista tai Lähi-idän konfliktista. Sen sijaan tunteet ja mielipiteet katoavat, kun hän kuvaa arjen työtä ja harvoja vaaratilanteita. Kerronta muuttuu viileän toteavaksi – aivan kuin kertoja laatisi raporttia viralliselle taholle. Juuri kahtiajakautunut kerronta tuo Finnen hahmoon kipeästi kaivattua elävyyttä.

Kertoja ikävöi romaanin nimeenkin päätyneeseen Beirutiin, jonka loisteliaisuutta hänen enonsa on suitsuttanut. Libanonilaiskaupunki on toimivinaan jonkinlaisen kaukokaipuun tai tavoittamattomuuden tiivistymänä. Kiinnostava kuva jää kuitenkin muotopuoleksi. Beirut ei kuule eikä Finne pääse haaveidensa kaupunkiin. Romaanin lopussa hän on jo unohtanut unelmansa.

Monet romaanin henkilöhahmot esitellään mustavalkoisina tyyppeinä ja määritellään yhden ominaisuutensa tai kotimaakuntansa perusteella. Kertojakin toteaa joskus, että tietää monista kanssaturvaajistaan vain sukunimen. Hierarkkinen yhteisö ja tulenarka turvallisuustilanne eivät salli liikaa läheisyyttä.

Etäiseksi jäävät palvelustoverit korostavat kertojan perimmäistä yksinäisyyttä ja irrallisuutta. Nuorukaiset ovat yhtä kaukana elävästä elämästä kuin ne pornoleffat, joita he katsovat vapaa-ajallaan. Se on traagista paitsi Finnen, myös romaanin kokonaisuuden kannalta. Pelkistä tyyppihahmoista ei vielä synny puhuttelevaa proosaa.

Irrallista ja kreisiä ajankuvaa

Kerronnan haasteita ei ainakaan vähennä se, että teksti luottaa kielellisesti jo monta kertaa tallattuihin uriin. Ilmaisuvarastosta kaivellaan esiin kuluneita sanontoja ja nuortenromaanin puhekieltä – ”kreisi” kuuluu harvojen aikuisille suunnattujen romaanien tyylirekisteriin.

Irrallisuutta on liikkeellä myös sitaateissa ja tekstienvälisissä viittauksissa, joita romaanin kertoja pudottelee. Finne siteeraa muiden muassa Ludwig Wittgensteinia ja Girolamo Savonarolaa (tosin englanniksi!). Sillä ilmeisesti rakennetaan kuvaa oppineesta esteetikkokertojasta mutta lopputulos päätyy ikävästi muistuttamaan näsäviisasta, pintasivistynyttä humanistiopiskelijaa.

Romaanissa hädin tuskin täysi-ikäiset nuorukaiset katselevat romahtavan Neuvostoliiton ja kaatuvan talouden maailmaa työkomennuksen päästä. Päiväunien kohteina on Samantha Fox, autoradiossa soi valikoima kasarihittejä. Yksi rauhanturvaajista ryhtyy asuntokeinottelijaksi, toiset väittelevät kiivaasti Palestiinan tilanteesta. Romaani luettelee nimiä ja tapahtumia taustoittamaan kerrottua, mutta niille ei rakennu ehyttä ajankuvaa.

Jäytävä tapahtumattomuus

Wickströmin romaanin aika kuluu hitaasti ja tapahtumattomuus jäytää mieltä. Ne ovat täällä kirjojen ulkopuolisessa todellisuudessa sekä märkä rätti vasten seikkailunhaluisen pojanklopin kasvoja että osa rauhanturvaajan työn arkea.

Niissä myös piilee yhtä aikaa romaanin suurin draama ja suurin draamattomuus. Sankariunelmien romahdus rakennetaan romaanissa ovelasti. Juuri, kun nuoret sankarit luulevat pääsevänsä osaksi kuumeista konfliktia, tilanne raukeaakin tyhjiin. Todelliset vaaran paikatkin ohitetaan nopeasti ja siirrytään takaisin pysähtyneen ajan tukikohtaan.

Vaatii kerronnallista akrobatiaa muuttaa epädramaattisuus kutkuttavaksi luettavaksi. Wickström onnistuu siinä paikoin. Joskus lukijan on annettava tekohengitystä tekstille. Mielenkiinnon ylläpitäminen käy silloin työstä. Ajoittain taas tylsyyden tislaaminen on toimiva strategia. Moniulotteisemmat henkilöhahmot olisivat pelastaneet nekin hetket, joina sekä lukijan että rauhanturvaajien elämä menee pelkäksi odotteluksi.

Mika Wickström on tarttunut lähtökohtaisesti räjähdysherkkään aiheeseen ja aikakauteen. Rauhan, konfliktin, laman ja kasvun kysymyksiä käsitellessään romaani valitsee tuttuja ja ennalta arvattavia reittejä. Halu olisi ollut mennä vieläkin syvemmälle 1980-luvun murroksen mielenmaisemiin.

Tässä rauhanturvaajaromaanissa lukijan rauha on turvattu. Se on harvoin hyvä asia.