Kivenkerääjät

”Sillä välin äiti istui keittiönpöydän ääressä, tuijotti vastapäistä seinää ja piirsi surun kuvioita seinän pituudelta, ylös alas vasemmalle oikealle, nurkat ja seinät läpi, päästi sen kulkemaan toiseen huoneeseen eikä äiti huomannut, että se paisui ja levisi. Veini makasi olohuoneen karvaisella matolla puurolautasen kanssa ja näki, kun suru tikutteli seinästä, harmaanvalkoinen maali rapisi siitä kohtaa.” (s. 75)

Surun kuvaaminen on kenties vaikein kirjoittamisen aihe seksin jälkeen. Aiheen käsittelyssä on tuhansia mahdollisuuksia astua harhaan, ja kohteen kuvaus muuttuu helposti joksikin aivan päinvastaiseksi kuin aiottu lopputulos. Tähän raskaaseen ja rohkeaan aiheeseen tarttuu oululainen Minna Mikkonen (s. 1983) koskettavassa esikoisromaanissaan Kivenkerääjät (Minerva 2015).

Surun kuvaaminen on kenties vaikein kirjoittamisen aihe seksin jälkeen.

Kirjan päähenkilö on pieni Veini-poika, jonka Meri-sisko on kadonnut. Kun lähipiiri vajoaa pala palalta syvemmälle suruun, hän päättää pysyä pinnalla. Aikuiset sekä Merin teini-ikäiset ystävät lamaantuvat ja kieltävät reaalitodellisuuden. Ainoa mitä he ympäristöstään näkevät on Merin muotoinen aukko. Sen Veinikin tuntee, ja hän yrittääkin ratkaista siskonsa arvoituksen kaikella kuusivuotiaan päättäväisyydellään.

Maailmaa havainnoidaan Veinin näkökulmasta yksityiskohtaisesti suloisen naivismin säestyksellä. Yhtäkkiä syksyllä alkava koulu ei enää tunnukaan niin jännittävältä ja kiinnostavalta, kun on muuta – paljon tärkeämpää – tekemistä. Täytyy selvittää mitä siskolle on tapahtunut. Minne Meri on kadonnut ja mitä hän piilotteli päiväkirjassaan, jota Veini kävi välillä salaa tutkimassa. Veinillä on oma projektinsa ja suunnitelmat löytää sisko, mutta aikuiset eivät häntä kuuntele.

Pikkukalan näkymättömyys

Mikkonen onnistuu käsittelemään surua kuulaasti ja herkkävireisesti. Teos on ihailtavan eheä ja symmetrinen. Konkreettisia tapahtumia ei ole kovinkaan paljon, muttei niitä edes kaipaa, sillä Veinin sisäinen maailma riittää. Takaumat, muistot ja nykyhetken autius limittyvät emotionaalisesti tiukaksi ja intensiiviseksi paketiksi.

Oman kauneutensa karuun tilanteeseen tuo siskon ympärille kudottu etäännyttävä meri-symboliikka: ”Alkujen alussa oli Meri. Siis ennen kaikkia salaisuuksia, ajatuksia, paikkoja, ennen ihmisiä tai puheita. Meri peitti kaiken mikä oli, tai mikä oli vasta alkamassa. Se syntyi tyhjästä, ja ilma ja tuulet olivat sen yläpuolella. Meri oli samaa ainetta kuin tyhjyys, mutta kuitenkin enemmän, sillä siitä alkoi kaikki.” (s. 9)

Veini etsii omia reittejä selviytymiselleen. Poika muuttuu pikkukalaksi, joka pääsee paikkoihin, joihin hän ei saisi mennä. Kala on kuin valeasu, hänen täydellinen muuntautumisensa joksikin muuksi. Samalla se kertoo, kuinka poika käsittelee äkisti päälle jysähtänyttä yksinäisyyttä ja menetystä.

Kivenkerääjät soisi huomioitavan tulevissa kirjallisuuspalkintojen ehdokasasetteluissa.

Kivenkerääjät käsittelee inhimillistä tarvetta tulla nähdyksi. Veinin identiteetti tyhjenee isosiskon katoamisen myötä pikkuveljen muotoiseksi. Traagisinta on, että hän haluaa lunastaa paikkansa vanhempien silmissä löytämällä siskonsa.

Suru tekee sokeaksi. Veinin kautta kuvataan riipaisevalla tavalla kohtaloa, jossa vanhemmat – sen sijaan että olisivat läsnä – sulkeutuvat omaan suruunsa ja ovat kykenemättömiä huolehtimaan niistä, jotka ovat jääneet. Pienen pojan harteille jää vanhemmista ja äidin kasvavasta surusta huolehtiminen. Loppujen lopuksi Veini on ainoa, joka osaa käsitellä asiaa edes jollakin tasolla. Hän jaksaa uskoa ja pitää elämästä kiinni. Vaikka siskon katoaminen täyttää hänen päivänsä, hän ei vanhempiensa tavoin lamaannu ja unohda reaalitodellisuutta ja ympäristöään.

Haikean kaunis elämys

Minna Mikkosen laaja tausta kirjoittamisen ja kirjallisuuden parissa on helposti huomattavissa teoksesta. Hän on opiskellut kirjallisuutta, kirjoittamista ja filosofiaa sekä työskennellyt kirjoittamisen ohjaajana.

Esikoisteokseksi Kivenkerääjät on monitasoinen, aistikas ja haikean kaunis elämys. Toivon teokselle – nykyisin huolestuttavan harvoille kirjoille suotua – pitkää ikää sekä maanlaajuista huomiota. Mikkonen on vahva kertoja, ja hän yltää yllättävän tasapainoiseen ja täyteläiseen esikoisromaaniin. Sen soisi huomioitavan tulevissa kirjallisuuspalkintojen ehdokasasetteluissa. Teos on tasokas alusta loppuun, vailla notkahduksia tai tyhjäkäyntiä. On ilo sanoa, että tässä teoksessa kaikki on kohdallaan.