Enon opetukset

Petri Tammisen uusimmassa romaanissa Enon opetukset suomalaisen perusmiehen kivettynyt kuva saa uusia piirteitä. Ulkoisesti ryvettynyt, ihan tavallinen suomalainen äijä voi olla oman elämänsä sankari. Ainakin sellaisen miehen mielestä, jolta itseltään on sankaruus hukassa.

Tammisen romaani kertoo ennen muuta miehestä, ja varsinkin suomalaisesta miehestä. Kirjan päähenkilö, yliopistolla väitöskirjaa ikuisesti väsäävä Jussi on masennukseen taipuvainen perheenisä. Hän pitää itseään ujona ja estyneenä eikä tunne olevansa kotona missään muualla kuin sukunsa kotipaikalla, varsinaissuomalaisella maaseudulla. Kirjassa kuvataan katkelmia hänen elämästään 1980-, 90- ja 2000-luvuilla. Samalla seurataan Jussin kymmenen vuotta vanhemman enon kehitystä, jota Jussi – kirjan minäkertoja – uskollisen ihailevana tapailee.

Enon opetukset on saanut Helsingin Sanomissa aikaan pienimuotoisen kiistelyn naislukijan käsitteestä. Käsikirjoittaja Outi Nyytäjän mukaan ei voi yleistää, että naislukijaa uhkaa pitkästyminen Tammisen miehistä lukiessa. Näin epäili Suvi Ahola Tammisen kirjan kritiikissään. Lisäksi Nyytäjä epäili Aholan lajikäsitettä ”atk-tukihenkilöproosa”, jonka aiheita ovat miehisen arkielämän puuduttavan tarkka kuvaaminen ja tarkka kompositio.

Minuakin kummastutti ajatus atk-tukihenkilöproosasta, erityisesti Tammisen kirjan yhteydessä. Atk-tukihenkilö kun tekee tarpeellista ja konkreettista työtä, jossa aktiviteettia riittää ja ihmisiä pyörii ympärillä. Sen sijaan vuosikausia yliopistolla apurahalla väitöskirjaa kasaava tutkija on aivan toisenlainen olento. Hän istuu yksin kopissaan, tutkimuksen aihe voi olla täysin irti kaikesta konkretiasta. Työ, joka on vuosisadat ollut miehen tärkein määrittäjä, on ikuisella tutkijalla aineetonta ja kasautuu ikuisista pätkistä.

Tammisen päähenkilön epätyö on yksi ilmiö rakennemuutoksessa, joka koskee paitsi maaseutua ja suomalaista elämänmenoa myös sitä osana elävää miestä. Muutoksen vääjäämättömyyttä kuvastaa Jussin sukutalon kohtalo; siellä sukulaiset yksi toisensa jälkeen kuolevat ja takapiha heinittyy. Nuori Jussi pelkää menettävänsä kaiken tutun. Kertoja toteaa tähän lakonisesti: ”Niin paljon minä pelkäsin, etten ymmärtänyt, että se mitä meille nyt tapahtui, tapahtui kaikkialla, että mitään niin surkeaa me emme keksisi, etteivät toiset olisi sitä jo keksineet.” Enon opetukset kuvaa miehiä, joilta ei kysytä, haluavatko he muutosta. Vankkumattomasti he yrittävät pitää kiinni ellei muusta niin perimiehen kuvasta ja omasta itsekunnioituksestaan.

Isän perintö hukassa

Kompositio Tammisen kirjassa selvästi on: Se koostuu kolmesta jaksosta, joissa jokaisessa päähenkilö tapaa enonsa ja miettii ja vertaa tähän omaa itseään. Kirja alkaa hautajaisista puhumisella ja päättyy hautajaisiin. Henkilöitä on tiukasti rajattu määrä: eniten tilaa saavat kertojana toimiva Jussi, hänen enonsa ja enon kaveri Myrsky.

Pääteemoja ovat miestä koskevan muutoksen lisäksi samuus, joka on kaiken muutoksen alla. Ennen muuta isän ja pojan välillä piukottava side, joka pakottaa miehet etsimään isäänsä, olivatpa nämä miten kehnoja tahansa. Isän perintö Tammisen kirjan perusteella on puhumattomuus, juoppous ja ankaruus. Jo kirjan alussa suvun naiset ennustavat enon kohtalon: ”Sinustakin hyvää vauhtia juoppo tulossa.” Aivan kuten isästään, joka ajoi viikonloppuisin perheensä naapuriin. Ongelma vain on, ettei tuollaisella perinnöllä ole paljon käyttöä. Niinpä Myrsky on kirjan lopussa ongelmissa isänsä konkreettisen perinnön kanssa, kauppaliikkeen, joka on jäänyt perintöverojen pantiksi.

Kirjan miehet eivät kuitenkaan ole pelkkiä häviäjiä. Eno on läpi kirjan Jussille hieno mies, jonka kaltainen Jussikin haluaisi olla, vaikka lopussa Jussikin jo näkee enon rappion. Minustakin enolla on hyviä neuvoja silloin, kun hän ei ole vielä liuottanut kaikkia aivosolujaan alkoholiin. Eno asettuu Jussin tueksi, kun isästä ei Jussin kohdalla mainita muuta kuin yhdet lahjasukat. Nykypsykologiassa korostetaan läheisen miehen tarpeellisuutta isättömille pojille. Kun täydellisistä malleista on puutetta, vähäisempikin kelpaa. Hakevatpa eno ja Myrskykin luotaantyöntävistä isistään hädän hetkellä tukea, mitä Jussi ihmettelee unohtaen oman miehen mallinsa rähjäytyneisyyden.

Naisistakin sananen

Enon opetusten laajimman jakson muodostaa 90-luvulle sijoittuva kertomus Jussin matkasta enon luo suvun kotipaikalle. Jaksossa näkyy muutos, joka oli aistittavissa jo ensimmäisessä tarinassa. Siinä suvun päämies teki kuolemaa. Nyt sukutalo on enää kesämökkinä ja kaikki arvokkain – niin konkreettisesti kuin kuvainnollisesti – on viety sieltä pois. Vanhasta tuntuu olevan jäljellä vain se huonoin puoli, sillä Jussin vierailun aikaan talossa remuaa juopposakki: eno, Myrsky, Myrskyn tyttöystävä ja tämän kaveri. Jussi seuraa tilannetta tapansa mukaan ulkopuolisena, selvin päin.

Kun Myrsky kunnon uroona vie tyttöystävänsä kaverin sänkypuuhiin, tyttöystävä yrittää itsemurhaa. Hätääntyneenä Jussi hoitaa ahdistunutta tyttöä, ja muut miehet ihmettelevät hänen intoiluaan. Katkelman loppuun asti Jussi sitten pohtiikin, oliko hänen toimissaan mitään järkeä. Eihän hoivaaminen ylipäätään ole miehistä. Tosimiesten opetus on siis nähdä naiset vain objekteina. Parhaansa mukaan Jussikin yrittää nähdä naiset näin, mutta toimintaan asti hän ei ikinä pääse. Uroiden silmin Jussi onkin vähän nainen; neidiksi häntä kutsutaankin kirjan alussa, kun hän katsoo Dianan häitä.

Jos miehenmalli on Enon opetuksissa kyseenalainen – vaikka kertoja ei tätä oikein ymmärräkään – ei naisistakaan ole esimerkiksi. Mökillä mukana olevat naiset asettuvat kiltisti miesten katseiden kohteeksi ja ripustautuvat näihin, kärsivät masennuksesta ja puhuvat keskenään vain psyykenlääkkeistään. Keskenään heillä ei ole solidaarisuutta. Jussin vaimo tuntuu tasapainoisemmalta, mutta miehuuskokeissa räpistellessään Jussilla ei ole aikaa sitä tosissaan tajuta.

Romaanin lopussa Jussi tuntuu pääsevän vähitellen itsensä kanssa sopuun tai ainakin kurkistavan siihen suuntaan. Jussi ajaa autossa poikansa kanssa ja yrittää toimia enonsa opetusten mukaan pojan kanssa keskustellessaan. Siihen kuuluu se vanha opetus, että teot puhuvat enemmän kuin sanat. Ihmettelen, toistaako Jussi tässä suu syljessä paasaavan enonsa opetuksia vai jotain muuta, aineetonta suomalaista mieskuvaa. Mistä isänsä pois ajamat ja komenteluille alistamat pojat voisivat oppinsa lopulta saada? Ennemmin kirjoista ja suurmiesten muotokuvista kuin todellisuudesta.

”Sussa on Jussi monta miestä!”

Tamminen käsittelee romaanissaan miehen tilaa yhteiskunnassa, jossa kaikki on muuttunut ja silti miehen perimmäinen malli on ennallaan, puhuttiinpa pehmomiehistä mitä tahansa. Samaa aihetta ovat lähiaikoina käsitelleet mm. Kari Hotakainen, Esa Sariola ja Marko Leino. Kuten aikanaan Hotakaisen Klassikossa, voi Tammisen teoksessakin nähdä taistelun modernin ja klassisen miehen välillä. Enon opetuksissa klassinen mies ei kuitenkaan ole vaiti vaan mitä puheliain ja oman arvonsa tunteva ja sen toisille selväksi tekevä. Moderni mies taas häpeää ja vaikenee. Klassikko on tunteva ja ajatteleva, vaikka käyttääkin häpeämättä stereotypioita maailmansa hahmottamiseen.

Tammisen romaanin tiukka kompositio ei lukitse miestä sisäänsä. Jään ihmettelemään, mitä oikein ajattelen näistä miehistä, joita kirjassa kuvataan. Olen yhtä kahden vaiheilla kuin kertojakin, joka näkee kyllä rappion mutta myös kauneuden. Eno ja Myrsky puhuvat hienoja lauseita, vaikka puhuvat myös pelkkää juopon uhoa. Totuutta miehestä romaanista ei löydy, sen vesittää epäluotettava, enoansa epätoivon vimmalla jalustalle kampeava kertoja. Millaisen miehenkuvan Jussi siirtää pojalleen, sitä kirja ei enää kerro. En ole ihan varma, paraneeko polvi pojasta.

Kompositiossa ei ole mitään vikaa

Entä pitkästyinkö, kuten se kuuluisa naislukija? Keskimmäistä tarinaa lukiessani intoni välillä laimeni, mutta ei, en pitkästynyt. Nauroin monessa kohdin, vaikka lopussa tuli suru puseroon. Tamminen on loistava dialogin kirjoittaja: kun luin pätkiä kirjasta miehelle ääneen, joka lause sopi täsmällisesti suuhun. Kertojan itsesääli on hersyvää; hänen masennuksensa kuvaus ahdistava. Yksikään lause ei ärsyttänyt. Pidän myös siitä, että kirja on vankasti kasassa. Lukijan ajatukset voivat silti jäädä hedelmällisesti hajalleen.