Ei kenenkään laituri

Ei kenenkään laituri esittelee runoilijan latojana ja ilmentää runouden käynnissä olevaa murrosta.

Raisa Marjamäen Ei kenenkään laituri muistuttaa, että kirjallisuusarvostelun tekeminen on myös teoksen kirjaluonteen arvioimista. Ei riitä, että sisällön lisäksi tarkastellaan kirjan taittoon ja typografiaan liittyviä ratkaisuja. On pohdittava kirjaa esineenä ja painotuotteena, mutta myös osana laajempaa taloudellista ja yhteiskunnallista kytköstä. Teos on muutakin kuin sen digitoitavissa oleva sisältö tai se mikä on mahdollista tulkita runousopin käsittein. Marjamäen uutta kirjaa käsitellessä, yrittäessäni käsittää, millaista teosta olen lukemassa, käy ilmeiseksi, että kyseessä on yhtä hyvin hengentuote kuin käsityötaidon näyte.

Marjamäen toinen teos ilmentää monin tavoin käynnissä olevaa murrosta.

Digivallankumous saa aikaan yllätyksiä, joita on miltei mahdoton ennakoida. Se sijaan, että kirjalliset teokset alistuisivat sellaisenaan kopioitaviksi, taiteilijat alkavat etsiä muotoja, joiden yksilöllisyyttä on mahdoton toistaa ja monistaa. Teokset muuttuvat käsitteellisiksi tai ainutkertaisiksi. Vanhat paino- ja sidontatekniikat palaavat käyttöön. Toisaalta teokset joko kieltävät kokonaan aineellisuutensa tai entisestään korostavat sitä. Ne eristäytyvät taideinstituution sisään, mutta myös limittyvät omalaatuisin tavoin osaksi muuta inhimillistä toimintaa ja elämää yleensä.

Runoilija latojana

Nyt julkaistu Marjamäen toinen teos ilmentää monin tavoin käynnissä olevaa murrosta. Monta asiaa tapahtuu. Osuustoimintaperiaatteella toimiva kustantaja ilmoittaa, että teos ”kiinnittää huomiota kirjoittamisen teknologioihin: se on kokonaan ilman tietokoneita toteutettu runokirja”. Tämä ei ole aivan merkityksetön taikka vähäpätöinen seikka. Yritäpä itse suoriutua mistään arkisesta tai elintärkeästä ilman tietotekniikan apua tai välttämättömyyttä.

Tekijä itse toimii monessa roolissa. Kirjailjantyön lisäksi hän on latonut teoksensa omin käsin ja osallistunut sen painamiseen. Runoilija on siis käpälöinyt kirjakkeita ja sotkenut sormensa painomusteeseen. Lopputulos on tavanomaisesta poikkeava. Tekstit on ladottu irrallisille, kertaalleen taitetuille painoarkeille. Näitä arkkeja ei ole sidottu tai liimattu yhteen, sen sijaan niitä päällystää kaksi irtonaista pahvikantta. Koko nippu on kiedottu yhteen kahdella kumilenkillä. Korutonta ja viehättävän näköistä retromeininkiä, jota kirjapainoteknisesti kutsutaan nimellä folio.

Mitä jos taiteen ja elämän yhdistäminen ei enää olisikaan kokeellisen taiteen päämäärä? Entä jos se olisi lähtökohta?

Teoksen rakenteen ja muotoseikkojen selvittämiseen voisi käyttää enemmänkin aikaa. Sanotaan nyt näin. Koska irtoarkit on numeroitu, tekstit voi lukea perinteisesti tietyssä järjestyksessä, alusta loppuun. Se on täysin mahdollista, mutta onko se ainoa oikea tapa? Arkkien irrallisuus houkuttaa ja ennen pitkää myös johdattaa lukemaan sivuja ja niille painettuja tekstejä satunnaisessa, mielivaltaisessa järjestyksessä. Irtolehdistä johtuen teoksen selaaminen on kokemuksena aivan erilainen kuin tavanomaisessa sidotussa tai nidotussa painotuotteessa – tai lukulaitteelle ladatussa sähköisessä teoksessa.

Tekstioliot

Teksti on ladottu groteskilla, normaalia huomattavasti pienemmällä kirjasimella. Lyhyillä, yksittäisillä teksteillä, joita on kutakin sivua kohti yleensä kaksi, on muistiinpanon tai fragmentin luonne. Ne ovat aihioita, joiden pohjalta joku toinen lähtisi vasta kehittelemään viimeisteltyä, muotopuhdasta runoa. Muutama esimerkki: ”kuumeen ja kuutamon tahrima yö jossa puut kukkivat” tai ”Sinappikaaliyhdistys on antanut varoituksensa” tai ”Erilaisia ehkäihmisiä, pyrähtelemässä mukamyöhästyneinä, karataan jo!” Tällaisia sirpaleita löytää vastaheränneen ihmisen unipäiväkirjasta. Ne eivät avaudu tai johda mihinkään. Ne ovat ”vain” irrallisia välähdyksiä. Samalla eriparisuus, toisenlaisuus ja keskinäinen outous viehättävät. Kuka herjaisi metsää sen vuoksi, että se koostuu puista, kivistä, kukkasista, poluista ja muista hyvin vähän toisiaan muistuttavista osasista.

Koherenssia osien välille luo muutama seikka, esimerkiksi henkilö nimeltä ”Ilona”, joka esiintyy muutamassakin fragmentissa, tähän tapaan: ”Ilona nukkuu parvekkeella, tai puussa. / Se ei oikein ole ihminen, se ei elä meidän kanssa / vaan liepeillä.” Tai: ”Ilona seisoo pysäkillä pelastustahtoisena / lupiininhohtoinen valo ohenee iltaa kohti”. Kuinka ollakaan, lainatut esimerkit aloittavat ja päättävät teoksen. Niistä varsinkin edellinen lyö lempeän surumielisen akordin, joka kaikuu läpi koko teoksen. Kyse on Marjamäelle tyypillisestä, vaikeasti määrittyvästä tunnelmasta. Tässä tekstiolioita, jotka kuuluvat selvästi poeettiseen heimoon, mutta joille on vaikea nimetä läheisiä lajitovereita.

Toinen yhtenäisyyttä luova tekijä löytyy teoksen nimestä, joka on poimittu sellaisenaan irrallisten fragmenttien joukosta. Sana ”laituri” viittaa matkustamiseen, lähtemiseen ja saapumiseen, mutta myös mereen ja vesistöihin yleensä. Samankaltaista virkaa toimittaa ”majakka”, joka esiintyy paikkana ja rakenteena useamman kerran. Sanoilla leikittelyn kautta majakka liittyy ”luostariin”, joka on toinen muusta yhteisöstä erillään oleva mutta sitä palveleva laitos tai järjestelmä, eräänlaisia runouden metaforia molemmat.

Onko tämä se, mitä runoudelta odotamme: ”Hyvin vähän tapahtuu, uponneiden veneiden äänettömyys, liikkumattomat oksat. Me tanssimme hissuksiin hirveän arkoina ja taivas on vaaleanpunainen.” Tai tämä: ”Kaupunki on keskikokoinen mutta ambulanssit täyttävät sen muutamassa minuutissa.” Annamme tapahtua, ja tanssimme toisen vietävänä välittämättä siitä, ymmärrämmekö kaikkea mitä sanotaan tai miten ne liittyvät toisiinsa: ”Oli eräs väri jota ei kukaan tarvinnut. Ja niin se katosi.” Jos fragmenteilla on logiikka, tässä se tulee sanotuksi.

Kokeellisuus

Marjamäen teos ei ilmesty tyhjiössä. Runoilija ja filosofi Antti Salminen on hahmotellut uuden taiteen tehtäviä 2013 ilmestyneessä esseessään ”Luonnos jälkimodernin kokeellisuuden perustaksi” (Kulttuurintutkimus 4/2013). Salminen ehdottaa: ”Mitä jos taiteen ja elämän yhdistäminen ei enää olisikaan kokeellisen taiteen päämäärä? Entä jos se olisi lähtökohta?” Tässä mielessä Ei kenenkään laituri on vahva signaali Salmisen peräämästä jälkimodernista kokeellisuudesta.

Salmisen pohdinnan lähtökohtana on Peter Bürgerin neljän vuosikymmenen takainen väite, jonka mukaan avantgarden epäonnistuminen johtui sen kyvyttömyydestä yhdistää elämä ja taide. Vaikka ”avantgardeliikkeet ovat ansiokkaasti kritisoineet modernin elämän konformistisia, konsumeristisia ja vieraannuttavia piirteitä”, Salmisen mielestä Bürgerin ajatus vaatisi päivittämistä, eli väitettä olisi vahvistettava lisäehdolla: ”ovatko avantgardeliikkeet ja niitä tukevat puhetavat onnistuneet luomaan tai pitkäjänteisesti tukemaan elämäntapoja, jotka ovat yhdistäneet taiteen ja elämän vahingoittamatta elonkehää niin, että ne eivät tuhoaisi näiden elämäntapojen perustaa?”

Salminen koettelee ajatusta muutamalla lisäkysymyksellä: ”Ovatko avantgardeliikkeet onnistuneet luomaan ja osoittamaan poliittis-sosiaalisia ristiriitoja, jotka olisivat kyenneet kampeamaan kapitalistisia tuotantomuotoja? Onko moderni avantgarde perillisineen luonut lähtökohtia ja koetellut käytäntöjä, joiden avulla voitaisiin elää kulutuskapitalististen tuotantomuotojen ulkopuolella? Onnistuiko 1900-luvun avantgarde sadassa vuodessa luomaan elämäntapoja, jotka ovat ylisukupolvisesti elonkehän kannalta kestäviä?”

Runouden murros

Suomeen ja 2010-luvun runouteen sijoitettuna Salmisen kysymykset resonoivat sattuvasti. Osa runoyhteisön jäsenistä on edelleen tyytyväinen sata vuotta vallinneeseen kolmikantaan, jossa runoilijat kirjoittavat, kustantajat kustantavat ja kriitikot kritisoivat. Ja vaikka kaikki osapuolet tietävät, ettei runoudessa liiku suuria pääomia saati suuria tuottoja, he kuitenkin osallistuvat yhteiseen valheeseen sopeutumalla järjestelmän osaksi. Runous ei ole kamppailua rikkauksista, mutta julkisuuden ja apurahoituksen kautta se on kuitenkin taistelua päivittäisestä toimeentulosta.

Merkkejä asiantilan murtumisesta on havaittavissa. Runoilijat elävät ja työskentelevät uudenlaisissa, omaehtoisissa yhteisöissä ja etsivät kontaktia yleisöihin perinteisen julkaisemisen ja julkisuuden ulkopuolella. Myös kustantajat ovat ryhtyneet kokeilijoiksi. Osuustoiminta nostaa jälleen päätään, ja uudet tekniikat houkuttelevat keksimään toisinjulkaisemisen tapoja. Osa kriitikoista ei ole suostunut toimimaan kirjailijoiden brändääjinä ja kustantamoiden markkinointiponnistuksiin osallistuvina tiedottajina. Sen sijaan he ovat löytäneet etenkin verkosta nurkkauksia ja alustoja, joissa omaehtoinen työskentely on mahdollista.

Kokonaisvaltainen suhde runoilijan työhön tai runoilijana olemiseen tulee esiin teoksen sisällössä

Esimerkkejä Salmisen aavistelemista kokeellisuuksista ei ole ehtinyt kertyä paljon, mutta jotain sentään. Henriikka Tavin 2012 toteuttama projekti nimeltään 12, jossa Tavi pyrki kirjoittamaan ja julkaisemaan kaksitoista runokokoelmaa yhden vuoden aikana, oli toisaalta käsitteellinen mutta myös konkreettinen yritys koetella runoilijan toimeentulon rajoja ja edellytyksiä. Jo useamman vuoden toiminut Helsinki Poetry Connection puolestaan tarjoaa jäsenilleen esiintymismahdollisuuksia mutta harjoittaa myös julkaisutoimintaa, ja on siten luonteeltaan pikemminkin runoilijoiden monialainen työskentely-ympäristö kuin ohjelmallinen taiteilijaryhmä.

Tuleva ja oleva poetiikka

Marjamäen omat juuret ovat vaihtoehtoteatterissa ja Jyväskylään paikantuvassa löyhässä runokollektiivissa. Hänen esikoisteoksensa Katoamisilmoitus ilmestyi 2010 Palladium Kirjojen kustantamana. Nuori runoilija osallistui itse teoksensa painamiseen kustantajansa runoilija J. K. Ihalaisen apulaisena.

Marjamäen kokonaisvaltainen suhde runoilijan työhön tai runoilijana olemiseen tulee esiin myös uuden teoksen sisällössä. Joskus laajempien yhteyksien syntymiseen tarvitaan sattuma: ”Kierrätyskeskuksen ilmaislaatikossa oli / Zomiasta kertova kirja ja kevätkenkiä.” Vähässä on yllättäen paljon. Zomia viittaa Kaakkois-Aasiassa usean valtion alueelle levittäytyvään valtavaan ylänköön, joka sisältää mm. koko Tiibetin ja Himalajan vuoriston ja jonka alueella asuu noin sata miljoonaa ihmistä. Leimallista ylängön asukkaille on, että ne koostuvat useista pienistä etnisistä ryhmistä, jotka elävät niitä hallitsevien valtioiden ja niiden hallitusten ulottumattomissa. Zomiaa jos mitään voisi pitää ”vaihtoehtokansoina”, jotka ovat yhdistäneet taiteen ja elämän ja pyrkivät tekemään sen salmislaisittain ”vahingoittamatta elonkehää niin, että ne eivät tuhoaisi näiden elämäntapojen perustaa”.

Kuten Marjamäki kirjoittaa toisen suulla, sitaateissa: ”Tarvitaan omavaraisuutta ei vain ravinnon ja energian suhteen vaan myös merkitysten ja ajattelun suhteen.” Siinä se on, tulevan ja olevan poetiikan perusteet näkyviin kirjoitettuna.