Silti kirkas

Jo 1990-luvun puolivälistä järjestetty Kaarinan kaupungin runokilpailu on nostanut julkisuuteen monia hyviä runoilijoita. Kilpailun voittajiin kuuluvat muun muassa Ilkka Koponen, Arto Lappi ja Ville-Juhani Sutinen. Heistä Koponen ja Lappi ovat julkaisseet monia hyviä kokoelmia, kun taas Sutinen on runouden lisäksi kunnostautunut myös esseistinä.

Rea Tiirola-Tyni (s. 1974) on Runo-Kaarinan viimeisin voittaja. Hän on taivalkoskelainen runoilija, jonka ensimmäinen kokoelma Silti kirkas käsittelee jokapäiväistä elämää virkistävällä ja poikkeuksellisella tavalla. Tiirola-Tyniä on aiemmin julkaistu Hanna Ratilaisen toimittamassa antologiassa Keinuen, keinuttaen, jossa neljää runoilijaa käsittelee naisen elämän eri vaiheita. Antologia ja Silti kirkas sisältävät samoja elementtejä, kuten yhdistelmän vakavuutta ja huumoria sekä yllättäviä lähestymistapoja tuttuihin aiheisiin.

Tiirola-Tynin ensimmäinen kokoelman kannalta on hyvä, että se eroaa nykyrunouden valtavirrasta. Poissa ovat kielipelit, vaikeus ja lyyrinen paatos, tilalla ymmärrettävyys ja arkipäiväiset havainnot. Tiirola-Tyni hallitsee materiaalinsa, sillä teksti soljuu eteenpäin hillitysti ja hallitusti. Silti kirkasta on silti turha väittää helpoksi kirjaksi. Teos on yllättävä, sillä se keksii kuluneisiin aiheisiinkin kiinnostavia näkökulmia. Esimerkiksi näin: ”autot kääntyvät takaisin / ilta-aurinko / loistaa kummaltakin päin // radiossa soi Brahms / ei pelkkä alkusoitto”.

Teksteissä on kaikuja muun muassa Eeva-Liisa Mannerin, Sirkka Turkan ja Kirsi Kunnaksen runoista. Silti kirkkaan onnistuneimmat tekstit ovatkin juuri edellisen lainauksen kaltaisia sivalluksia, joissa kulunutta aihetta käsitellään kiinnostavilla kuvilla. Välillä Tiirola-Tynin teksti lähestyy proosaa, eikä aina onnistuneesti: ”Joskus niin vain tapahtuu, että tulee ostettua verkkarit, / vaikka on humanisti joka kävelee kirjastoon ja takaisin.”

Hauskaa, ehkä, mutta ei kovin onnistunutta tekstiä. Tiirola-Tynin vahvuus on lyyrisemmissä teksteissä, kun proosakatkelmat jäävät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta muun materiaalin varjoon.

Toimiva on esimerkiksi teksti vanhenemisesta, jossa ihmisen elämät vuoden yhdistetään junanvaunuihin: ”Vuodet menevät / kuin junanvaunut, kolisten ja täristen, sekalaista porukkaa / ympärillä, puolikkaat keskustelut, aina myöhässä asemalla.” Ihmiselämän mahdottomuus (ja toisaalta jokaisen päivän arvokkuus) kiteytyy tässä katkelmassa loistavasti.

Arjesta absurdiin

Runojen puhuja on selkeästi kirjoittaja itse. Verhoillusti, tosin, sillä Silti kirkkaan vakava perheenäiti vaihtuu toisinaan humoristiksi ja välillä taas luontoon kaipaavaksi erakoksi. Ihmisestä on moneksi. Ensimmäisenä on aina havainnointi, rakkaus elämään: ”sämpylätaikina nousee, lapset heräilevät, / kaste haihtuu hitaasti nurmikolta”.

Runoilija on havainnoitsija, joka kirjoittaa keittiön, makuuhuoneen ja pihan auki raikkaalla tavalla. Myöhemmin samassa runossa asetelma käännetään ympäri, kun teksti alkaa puhua maniasta ja depressiosta. Hetkellisen (taikinan, heräämisen ja kasteen) vastapainoksi nostetaan pysyvämpi (sairaus ja kuolema). Tällainen hienovaraisuus on esikoisrunoilijalle harvinaista.

Runot vaihtavat usein tyylilajia tekstin sisällä.

Välillä Tiirola-Tyni siirtyy humoristiseen, absurdiin maisemaan. Eräs runoista alkaa näin: ”lapsi lukee kirjaa ylösalaisin / ehkä se onkin / ainoa oikea tapa”. Aikuinen kaipaa lapsen maailmaan. Aikuinen kaipaa takaisin siihen viattomuuden tilaan, jossa kaikki tuntui ihmeelliseltä ja mahdolliselta. Runossa tämä onkin mahdollista. Samoin unessa, johon saman tekstin lopussa onnistuneesti siirrytään: ”päivät menevät nukkumaan / lumipeiton alle, // itsevalaisevat satukoneet”.

Tiirola-Tynin runot vaihtavat usein tyylilajia tekstin sisällä. Se tekee säkeistä yllättäviä, sillä lukija ei yleensä osaa arvata mihin suuntaan kirjoittaja tekstinsä vie.

Hyvin kirjoitettua luontolyriikkaa

Silti kirkas sisältää myös kiinnostavia luontorunoja. Ne ovat perinteisiä, sillä niissä kuoleva vuosi rinnastetaan ihmisen vanhenemiseen. Asetelma on tuttu, eli kevät on lapsuus, kesä nuoruus, syksy aikuisuus ja talvi vanhuus. Runojen puhuja ymmärtää itsensä näin: ”minun puuni on syksyn puu / lehdet vielä vihreät, mutta mustia pilkkuja”.

Vanhuus on jo oven takana. Sinne siirtyvällä on seuraavaksi edessään kuolema. Kirjan nimi, Silti kirkas, viittaa samaan asetelmaan. Runojen puhuja on vanhentunut, aikuistunut, mutta kokee vielä itsensä elinvoimaiseksi. Hänellä on vielä annettavaa maailmalle.

Tiirola-Tynin luontorunot tekee kiinnostaviksi se, kuinka hyvin ne on kirjoitettu. Säkeet ovat lyhyitä ja kuvat ovat tarkkuudessaan esimerkiksi Mannerin ja Kunnaksen tasolla. Mitä pidemmiksi Tiirola-Tynin runot muuttuvat, niin sitä huonommiksi ne käyvät. Lyhyissä runoissa on alkuvoimaa, sanataidetta, kun taas pidempiä proosatekstejä on vaikeampi hallita.

Välillä osutaan napakymppiin, kuten aiemmin lainaamassani junanvaunurunossa, mutta mukana on myös tyhjäkäyntiä ja turhaa jaarittelua, kuten säkeissä verkkareista. Elämän monimuotoisuutta on tietysti hyvä kuvata, mutta Silti kirkas ei ole parhaimmillaan tasapainotellessaan huumorin ja perimmäisten kysymysten välillä.

Esikoiseksi Silti kirkas on silti hämmästyttävän eheä. Yhdessäkään runossa ei ole varsinaisesti vikaa, vaikka käsikirjoitus olisikin hyötynyt runsaammasta karsimisesta. Toivon, että Tiirola-Tyni jatkaa runoilijanuraansa. Silti kirkas sisältää siemeniä, joista voi tulevaisuudessa kasvaa suurikin puu. Tiirola-Tyni kirjoittaa, kuinka ”kämmenellä kasvaa metsä / kaikki sen puut”, eikä hänen kanssaan voi olla kuin samaa mieltä.