Raja

”Toisen pyyntöä ei voi ohittaa. Ei ole kevyitä sanoja eikä puolittaisia kohtaamisia. Merkitys on aina täysi ja vastuu ehdoton”. Näin ehdottomasti vastuusta ja rajoista kirjoittaa Helsingin yliopistossa kirjallisuutta ja filosofiaa opiskeleva Riikka Pulkkinen esikoiskirjassaan Raja. Hänen mukaansa emme ota vastuuta jalouttamme, vaan ihmisyytemme vaatimuksesta. Vastuun läsnäolo ja keskinäisen luottamuksen raskaus on läsnä jokaisessa elämämme hetkessä ja lankeaa meille erilaisissa sosiaalisissa suhteissa luontojaan.

Pulkkisen esikoisromaanin teemat sukeltavat ihmisenä olemisen tummimpiin vesiin. Kirjallisuudenprofessori Anja Aropalo on tehnyt Alzheimerin tautia sairastavalle miehelleen lupauksen: hän auttaa miestään kuolemaan sitten, kun muistamattomuus on saanut tästä ylivallan. Samalla kun mies hetki hetkeltä riisuutuu muistoistaan, on Anjankin aika muistaa lupauksensa. Samaan aikaan toisaalla Anjan 16-vuotias sisarentytär Mari rakastuu nuoruutensa voimalla äidinkielenopettajaansa, joka yllättäen vastaakin hänen tunteisiinsa. Opettajan ja oppilaan välisessä suhteessa sekoittuvat toisiinsa valta, halu ja vastuu tavalla, joka on omiaan hämärtämään oikean ja väärän välisen rajan.

Ihmisyyden rajoja ja keskinäistä vastuunkantoa Pulkkinen analysoi kolmen eri-ikäisen naisen näkökulmasta: 53-vuotiaan Anjan, 16-vuotiaan Marin ja 6-vuotiaan Annin, joka tarkkanäköisenä lapsena näkee Julian-isänsä ristipaineen ailahtelevaisen Jannika-vaimon ja alttiin Mari-tytön välissä. Gummerukselle kirjansa julkistamistilaisuudessa antamassaan haastattelussa Pulkkinen toteaa, että Anni onkin teoksen traagisin hahmo, koska hän näkee miehen ja naisen välisen halun lapsen tavalla, eikä siis käsitä näkemäänsä. Anni näkee myös kuoleman rajalinjan, kaiken määrittäjän, ja kantaa tätä tietoa kuusivuotiaan hartaudella.

Pulkkinen kykenee limittämään Anjan, Marin ja Annin kertomukset toimivaksi kokonaisuudeksi, jossa teoksen teemoista keskeisimmät, rajat ja vastuu, toistuvat perusteellisina sommittelemina. Tämä romaani ei ole tajunnanvirtaa, vaan tarkasti harkitun työn tulos. Kerronta etenee mallikkaasti, eikä huomautettavaa jää kuin dialogin ajoittaisesta teennäisyydestä. Juuri kukaan ei romaanissa keskustele, vaan kommunikaatio purskahtelee ilmoille äkillisinä konflikteina, joita tehostavat stereotyyppiset voimasanat. On vaikea kuvitella, että ensisijaisesti kirousryöpyin itseään ilmaisisivat Marin materialistinen lääkäriäiti, äidinkielenopettaja Julian ja hänen taidehistoriaa opiskellut vaimonsa Jannika, puhumattakaan varautuneen sivistyneestä Anjasta. Vaihtelevan dialogin kehittelyssä olisikin Pulkkisella vielä parantamisen varaa.

Erilainen aikalaisromaani

Aivan viimeiseen saakka uskottavaa eivät ole myöskään juonenkuljetuksen kaikki kiemurat. Kun esimerkiksi Julian alkaa tuntea vastuuta hylkäämänsä Marin kohtalosta, hän päättää kutsua tämän kotiinsa keskustelemaan heidän tilanteestaan. Pulkkisen kannalta on tietysti toivottavaa saada Mari Julianin kanssa paikkaan, jossa Anni joutuu todistamaan heidän viimeistä seksuaalista kohtaamistaan. Lukijan on kuitenkin vaikea uskoa, että mies, joka tähän saakka on visusti pitänyt salasuhteen omana tietonaan, toisi nyt loppumetreillä hylkäämänsä tytön kotinsa kynnyksen sisäpuolelle.

Lähes neljäsataasivuista esikoisromaania olisi voinut tiivistää myös typistämällä Anjan ja Johanneksen välistä suhdetta. Anja kohtaa Johanneksen hoitokodissa, jossa heidän kummankin läheisensä ovat hoidettavina Alzheimerin taudin vuoksi. Kohtaaminen etenee lyhyeksi romanssiksi, jonka aikana Anja kypsyy auttamaan miestään kuolemaan. Dialogit Johanneksen ja Anjan välillä eivät kuitenkaan edistä Pulkkisen romaanin temaattista kehittelyä siinä määrin kuin sivumäärän tiivistäminen olisi terävöittänyt kokonaisuutta.

Lievästä rosoisuudesta huolimatta Pulkkisen esikoisromaani on kuitenkin tervetullut avaus pohdiskelevamman aikalaisromaanin lajityyppiin, jossa valitaan teema ja vaivaudutaan analysoimaan se juuriaan myöten. Erityisen ilahduttavaa Pulkkisen romaanissa on se perusteellisuus, jolla nuori kirjailija jaksaa vaativaa aihettaan tarkastella – monelta kulmalta käännellen ja tutkien.

Pulkkinen ei tyydy teemojen pirstomiseen, vaan hakee myös yhteisiä nimittäjiä Anjan, Marin ja Annin erilaisuudessaan niin samanlaisiin tilanteisiin. Kaikki saavat henkilökohtaiset rajansa takaisin luottamalla lupauksen voimaan. Anja vapautuu syyllisyyden taakasta täyttämällä miehelleen antamansa lupauksen, ja Mari eheytyy luottamalla äitinsä lupaukseen vaieta opettajan ja oppilaan salasuhteesta. Anni puolestaan palauttaa luottamuksensa aikuiseen ihmiseen turvautumalla isänsä apuun romaanin kliimaksikohtauksessa, jossa hänen Sanna-ystävänsä putoaa jäihin.

Ihmisyyden ja kuoleman rajoilla

Jäinen ranta ilmentää Pulkkisen romaanissa sitä viimeistä rantaa, jolla itse kukin meistä aikanaan joutuu tutkimaan rajojaan, antamiaan lupauksia ja kantamiaan vastuita. Tällä kuoleman rannalla kohtaavat toisensa Julianin hylkäämänä itsemurhaa hautova Mari ja Anni, joka on paennut sinne vasta todistamaansa aikuisten salasuhdetta. Anni on houkutellut mukaansa Sannan, joka putoaa leikin tiimellyksessä jäiseen veteen. Itsemurhan sijasta Mari saakin puhaltaa henkeä myös toiseen inhimilliseen olentoon, jonka selviytyminen jää nähtäväksi.

Gummeruksen haastattelussa Riikka Pulkkinen kertoo, että ”Rajan henkilöhahmoja yhdistää traagisuus. Heille ei ole tarjolla kuin vääriä vaihtoehtoja halun, vallan ja vastuun sekä rakkauden ja kuoleman kautta. Kirjan peruskysymys onkin, voivatko halu ja laki koskaan langeta yksiin tässä maailmassa. Sen jätän lukijoiden mietittäväksi.” Marin tragedia avautuu lukijalle vähäeleisesti. Isää ei näy mailla eikä halmeilla, mutta joulupöytään hän kuitenkin työmatkaltaan ennättää nauttimaan liikaa juhlajuomia. Äiti on uralleen omistautunut lääkäri, jolla on vasta perjantai-iltapäivänä aikaa kysäistä ylimalkaisesti tyttärensä kuulumisia. Vanhemmat eivät ole läsnä piirtämässä Marin rajoja, eikä heistä ole tyttärelleen vastavuoroiseksi peiliksi, jonka avulla tämä voisi muodostaa itsestään realistisen kuvan mukaansa maailman tuuliin.

Rajoja Mari kuitenkin tarvitsee. Koska kukaan niitä ei hänelle anna, ne on merkittävä ihoon veitsellä itse. Ajatus itsensä merkitsemisestä on Marista jännittävä, koska ”veri virtaa kirkkaana pitkin valkeaa ihoa, piirtää ääriviivaa itsen ja maailman välille”. Viiltelemällä ihoaan Mari pääsee hetkeksi perille, syliin, kotiin. Kipu tekee tuntuviksi hänen ruumiinsa rajat. Samalla tavalla hänet tekee näkyväksi opettaja Julian Kanervan katse äidinkielen tunnilla. Miehen halukas katse tekee naisesta kokonaisen. Mari ”tuntee olevansa nimetty, nainen, kokonainen”.

Paluun mahdottomuus tekee vastuusta raskaan kantaa. Päätökset tehdään yleensä vapaasta tahdosta, ja siksi seurausten kanssa on pakko elää. Ryhtyessään sukupuolisuhteeseen opettajansa kanssa Mari ymmärtää, ettei paluuta ole. Jossakin mielensä sopukassa Mari ymmärtää epäillä tekonsa oikeutusta ja seurauksia, mutta päättää silti sukeltaa. Seksi Julianin kanssa ei tunnu ihmeelliseltä, mutta halun kohteena oleminen hyväilee emotionaalisesti laiminlyödyn tytön itsetuntoa.

Pulkkisen seksikuvaukset vaikuttavan korostetun graafisilta ja yksityiskohdiltaan jopa groteskeilta kolmen naisen mielenmaisemia muutoin aistikkaasti kuvailevassa romaanissa. Ehkäpä Pulkkisen tarkoitus onkin hätkähdyttää herkän ihmisyksilön romanttisten haavekuvien ja todellisen karkean seksuaalisuuden ristiriidalla. Avioliitossaan turhautunut Julian haluaa Marista itselleen ihailevaa muusaa ja ainaisen altista astinlautaa, kun taas Mari kaipaa itselleen ihmistä, joka piirtäisi hänelle rajat. Ammattiauttajana toimivan äidin tehtäväksi rajojen hahmottelu lopulta jää, mutta kovaa täytyy Marin huutaa, ennen kuin äiti ymmärtää vanhemmuutensa velvoituksen ja rajat.

Naisen kokoisia näkökulmia

Riikka Pulkkinen on onnistunut varsin todentuntuisesti tavoittamaan kolmen eri sukupolvea edustavan naisen sisäisen todellisuuden. Naisten mielen myllerrykset sijoittuvat samaan ajankohtaan ja jopa sivuavat toisiaan romaanin edetessä. Epäonnistuneen itsemurhayrityksen jälkeen Anjan ohjaa terapiaan hänen käytännöllisen tomera sisarensa, joka sattuu olemaan Marin äiti. Anjan jatkokoulutusseminaarissa sattuu puolestaan käymään ärhäkän ylimielinen jatko-opiskelija Julian Kanerva, joka puolestaan sattuu olemaan Marin salarakas ja Annin isä. Suoran henkilökuvauksen lisäksi Pulkkinen luonnehtii hahmojaan myös epäsuorasti suhteessa muihin fiktiivisiin luomuksiinsa. Tämän taitavan tekniikan avulla hän tarjoaa lukijalle monta oivalluksen hetkeä keskeisten henkilöiden persooniin ja käyttäytymisen motiiveihin.

Onnistuneimmin Pulkkinen tavoittaa mielestäni kuusivuotiaan Anni-tytön mielenmaisemat. Annin pehmolelujen lukumäärä on 33, eivätkä ne kaikki mahdu unikaveriksi kerralla. ”Siksi niillä on nimilista. Jokainen saa tulla viereen järjestyksen mukaan yhdeksi yöksi kerrallaan. Ettei kukaan loukkaannu”. Loukkaantuneet pehmolelut eivät ole Annin huolista suurimpia. Vaikeampaa on suojella äitiä isältä ja isää äidiltä. Mantelisilmäinen, hieno tyttö on isän salaisuus, jota ei saa paljastaa äidille, vaikka äiti sitä erikseen utelee. Tällä kertaa Anni nimittäin ”aistii äidin vaatimuksessa jotakin epämiellyttävää, jotain joka kuuluisi Raskaiden Ajatusten Pakettiin huoneen nurkkaan”. Herkin aistein Anni vaistoaa, etteivät vanhempien keskinäiset välit ole kohdallaan. Lapsen keinoin hän kuitenkin vaatii tulla rajatuksi omana itsenään. Pienten tyttöjen vetoomuksia vain ei usein kuulla, ja ilman Sannan onnettomuutta Annin vanhemmat olisivat helposti saattaneet jäädä samaan kuurouden vaivaan kuin Marin urasuuntautuneet vanhemmat.

Lapsen mielen vangitseminen lienee yksi vaikeimpia haasteita, joiden eteen kirjailija joutuu. Pulkkinen suoriutuu hankkeesta oivallisesti ja onnistuu myös herättämään lukijan sympatian kahta muuta naishenkilöään kohtaan. Kaikki kolme naista ovat niin samanlaisia herkkätunteisia ja hienovireisiä mietiskelijöitä, että he voisivat oikeastaan olla yksi ja sama nainen eri ikäkausina tai saman persoonan eri puolia. Pulkkisen esikoisromaania tähdittävätkin nimenomaan naiset, joiden liepeitä varjostavat miehet sairauksineen ja himoineen. Pulkkisen fiktiivisillä miehillä on kysymyksiä ja vaateita, naisilla vastauksia ja vastineita. Lapsuudesta nuoruuden kautta kypsään aikuisuuteen juuri naiset kantavat vastuun miehistään. Koska vastuu painaa niin raskaana naisten harteilla, he unohtavat usein piirtää omat rajansa ja eksyvät oman elämänsä ulkopuolelle.

Intertekstuaaliset viittaukset kreikkalaiseen Antigone-tragediaan liittävät kuoleman tematiikan osaksi Pulkkisen esikoisromaanin analyysiä rajoista. Antigone uhraa elämänsä veljensä hautaamisen vuoksi. ”Se on kohtuutonta, suhteetonta halua, joka suuntautuu viime kädessä kohti kuolemaa,” toteaa Julian Kanerva vakuuttaessaan Anja Aropaloa väitöskirjansa aiheesta. Miehen halu on Pulkkisen kirjassa kohtuuton, ja tämä pitäisi Julian Kanervankin hyvin tietää. Miehen halu vaatii Anjalta murhaa ja Marilta epätervettä seksisuhdetta. Anja löytää rauhan taipumalla miehensä tahtoon, ja Mari saa vihdoin lohdun kauan hukassa olleesta äidinsylistä.

Miehet eivät Pulkkisen romaanissa mainittavasti kehity, ja Gummeruksen haastattelussa kirjailija nimeääkin Julianin ristiriitaisimmaksi hahmokseen. Julian ”ei ole hyvä eikä paha, vaan ihminen.” Yhtä aikaa heikkona ja vahvana Julian kyllä tuntee vastuunsa, mutta ei vain kykene kantamaan sitä. Halunsa hän oikeuttaa sillä helppohintaisella sloganilla, että ”muusaa ei pidä jättää huomiotta.” Koska miehen halu on loputon, naisen on revittävä itsensä irti vaateiden suosta. Mari oppii lopulta, että taide ja todellisuus täytyy erottaa toisistaan.

Pulkkisella on oma, esikoiskirjailijaksi kiitettävän tummankypsä äänensä, jossa saattaisi olla muistumia Pirjo Hassisen ja Leena Landerin mystisestä alttosoundista. Ansiokseen Pulkkinen ei tunnu tavoittelevan trendikkyyttä ja säpäkkää citykerrontaa, vaan uskoo hyvän tarinan voimaan.