Vain tahallaan voi rakastaa. Runoja ja merkintöjä

Risto Ahdin 20. runokokoelma Vain tahallaan voi rakastaa on luotettava teos. Tässä tapauksessa se tarkoittaa Ahdin vähintään koko1990-luvun kestäneen linjan jatkumista. Kuvastot, sanastot ja filosofia haastavat lukijat kyseenalaistamaan ja oivaltamaan. Ahti myös jakaa. On lukijoita, joiden on ylivoimaista lähteä mukaan hänen visionäärisiin ja omalakisiin kehittelyihinsä. He luopuvat leikistä. Se on sääli. On myös lukijoita, jotka ottavat riskin. Heidät palkitaan.

Ilahduttavaa Ahdin runoudessa on itseironia. Se on saanut viime vuosina enemmän rivitilaa kuin hänen aiemmissa teoksissaan. Itseironia on myös loistavaa vastalääkettä yliöpäisten järjestelmien ja filosofioiden luomiskivusta kärsiville. Oma kokemukseni on, että Risto Ahdin runojen paras ymmärtämisen avain on kirjailija itse. Hänen opetuksensa erilaisilla kirjoittamisen kursseilla ovat manuaali tietämiseen.

Uudessa kokoelmassa vilahtavat Ahdin esikuvat, vai pitäisikö sanoa opettajat ja rakkaat: Blake, Kivi, Chandidas ja Mahler. Hän omistaa runonsa heille, kehittelee edelleen esikuviensa ajatuksia. He myös peilaavat ja rakentavat Risto Ahdin omaa taidekäsitystä.

Proosamaiset runot rakentuvat tarinoiksi, huudahduksiksi ja kysymyksiksi. Niihin pitää heittäytyä intuitiivisuutensa koko pauhulla ja nauttia impressioiden ilotulituksesta. Ajatukseen kietoutuu kuva, ja kaikki tämä paikannetaan tutun koordinaatin avulla: ”Hämeenkadulla, kauppahallin edessä”.

Rakastaminen, ihminen, herääminen ja vapaus ovat kirjan avainteemoja, tai ehkä paremminkin tirkistysreikiä kirjailijan pitkään tajuntaan, jota asuttavat monet. Tunnistan runoista myös lempeyttä: ”.ilo on rangaistuksia vahvempi opettaja / ja asuu Taon viisauden ytimessä”. Sekin on arvokasta.