Nälkämaan laulu

Nälkämaan laulu on runoilija Risto Oikarisen (s. 1978) ensimmäinen romaani ja osa viime syksyn runoilijoiden esikoisromaanin julkaisusumaa. Oikarisen romaani on monella tapaa oivallinen pienoisromaani: se yhdistää monia suuria teemoja ja tuo jazzmusiikin osaksi tekstiä.

Kirjan päähenkilö on Kajaanista kotoisin oleva jazzsaksofonisti, joka matkustaa Helsingistä kotikaupunkiinsa esittääkseen improvisaatiota Eino Leinon runoihin Paltaniemen kuvakirkossa. Keskushenkilö kipuilee niin identiteettinsä, isäsuhteensa kuin oman ammattitaitonsa kanssa. Koko junamatkan hän pyörittelee erilaisia fantasioita saapumisestaan lapsuudenmaisemiin: joko hän menee kirkkoon pitämään konsertin tai sitten heivaa saksofoninsa sillalta jokeen, kunhan on ensin hakannut sen.

Romaania lukee kuin pitkää runoa.

Oikarisen romaani on täynnä toistuvia motiiveja, symboliikkaa ja lukuisia viittauksia niin teologiaan kuin jazzmusiikin historiaan. Romaania lukee kuin pitkää runoa. Harvemmin olen nähnyt ensisijaisesti proosaa kirjoittavilla samanlaista intensiteettiä ja monitasoisuutta symbolien ja motiivien käytössä. (Tästä hyvänä esimerkkinä Nälkämaan laulun kanssa samoihin aikoihin ilmestynyt Sinikka Vuolan romaani Replika.)

Kielen hengittävä rytmi

Musiikki on vahvasti läsnä romaanissa jo päähenkilön ammatin vuoksi. Oikarinen on myös aiemmissa teoksissa luonut sidosta kirjoitetun sanan ja toisten taiteiden, kuten musiikin ja kuvataiteen, välille. Väriopissa (2012) kuvataide ja teologia ovat kiinteästi osa toisiaan, ja jo esikoisteoksessa Puupuhaltaja (2005) Oikarinen nivoi musiikkia ja teologiaa yhteen, tosin vielä varsin maltillisesti, pintatasolla.

Nälkämaan laulun kieli on vaivatonta ja tarkkaa. Hallitut ja täsmälliset sana- ja lausejonot kasvavat välillä sivun mittaisiksi virkehirviöiksi, joita on ilo lukea niiden onnistuneen rytmityksen takia: ”Tuona aamupäivänä kevätaurinko helotti ja sadepisaroita tihutti kuin tyhjästä, kuin pisarat olisivat lennelleet auringonsäteistä solmitusta vihdasta, kirkkaudesta, joka vihtoi jokea ja saarta joen päällä ja saaren päällä raunioita ja raunioiden päällä siltaa ja sillan päällä ihmisiä, myös minua, kahdeksanvuotiasta koulupoikaa, joka tartuin käsilläni sillankaiteen pystytankoihin ja painoin otsani niiden väliseen rakoon, livoin huulilleni valuvia sadepisaroita ja katselin alapuolellani kalastavaa suntiota.” (s. 16–17)

Lausejonot kasvavat välillä sivun mittaisiksi virkehirviöiksi, joita on ilo lukea niiden onnistuneen rytmityksen takia.

Kieli muistuttaa parhaimmillaan jazzia, kun välistä sivun mittaiset virkekokonaisuudet levittävät säikeitään suuntaan jos toiseen. Lapsuudenmuistot, tarinat ja monologit muistuttavat paikoin villeinä virtaavia sooloja ja improvisaatiota, kunnes palataan taas kehyskertomukseen ja kaiken kasassa pitävään elementtiin, eli individualistista kärsimysnäytelmäänsä läpikäyvään saksofonistiin junassa. Romaanin nykyhetkeä rytmitetään juna-asemien nimien ja kuulutusten avulla.

Vaikka lukemisessa helposti hengästyy, teksti hengittää eikä kompastele. Päähenkilö kertoo opiskelustaan seuraavasti: ”Hän sanoi, että opettaisi meille hengitystä, sillä se oli kaiken perusta, puhalluksen, jazzin, koko elämän, ja silti juuri hengittämisen taito oli jopa monilta puhallinsoittajilta hukassa.” (s. 59) Hengittämisen taito ilmeneekin teoksessa usealla eri tasolla. Ei riitä, että haluaa ”oppia puhaltamaan kuin luonnonvoima!” (s. 59), sen päähenkilö tulee ikävällä tavalla huomaamaan.

Tilinteon junamatka

Teologiset teemat ovat usein osa Oikarisen teosten esteettistä maisemaa, erityisesti runokokoelmassa Katumusharjoituksia (2008) sekä tuoreessa romaanissa. Saksofonisti tapaa junassa naispapin, josta saa itselleen hetkittäisen peilin ja helpotusta kriisiinsä. Lapsuuden kalastava suntio, kesätyö hautausmaalla ja tulevaisuudessa häämöttävä kirkkokonsertti kutovat uskonnon pysyväksi osaksi päähenkilön elinympäristöä. Koko romaani on teologisten pohdintojen läpivalaistuna kuin messu jazzmusiikin kunniaksi. Jazz ja uskonto (tai kirkko) kiertyvätkin toisiinsa, vaikka ne asetetaan vastakkain useissa kohdissa. Ne etsivät sulautumispintaa, jolle on kuitenkin kautta historian ollut omat haasteensa: ”Toiset kirjoittavat [lehden mielipidepalstalla] uhkasivat erota sellaisesta kirkosta, joka sallii epäpyhän musiikin raikua Herran huoneessa vain maailmaa miellyttääkseen” (s. 35).

Nälkämaan laulussa yhdistyy identiteetti- ja kehityskertomus kotiseuturomaaniin.

Teoksen päähenkilö tekee tiliä itsensä lisäksi myös isänsä kanssa. Isä-kompleksi toistuu läpi teoksen kasvun tematiikan kautta ja heijastuu keskushenkilön identiteettipainiin. Pienen pintaraaputuksen jälkeen teos tuntuu palautuvan yhä useammin isään: omaan tai taivaalliseen. Kasvua aikuiseksi välittää myös rinnastukset kuuluisiin saksofonisteihin, joiden elämäntarinoita ja -kohtaloita teoksen päähenkilö kuljettaa oman tarinointinsa ohella ja hakee lohtua ja esikuvallista johdatusta heistä, jazzin kristushahmoista: ”Charlie Parker harjoitteli sillan alla, Buster Franklin paiskasi saksofoninsa alas sillalta, Sonny Rollins harjoitteli sillalla East Riverin yllä, Albert Aylerin ruumis löydettiin kellumasta siltojen alta East Riverin suulta 25. marraskuuta vuonna 1970.” (s. 157)

Nälkämaan laulussa yhdistyy identiteetti- ja kehityskertomus kotiseuturomaaniin. Teoksen nimi, joka tulee suoraan Kainuun maakuntalaulusta, sitoo teoksen eri teemoja toisiinsa. Tiiviissä, vain hieman yli 200-sivuisessa romaanissa käsitellään useita suuria teemoja, mutta ne lomittuvat toisiinsa mutkitta, ja uskomattoman teknisesti hallittu – muttei kahlittu – kieli saa sanat soljumaan sivulta toiselle ja kirjaimellisesti imaisee lukijansa rytmillään ja kuljetuksellaan.

Oikarisen ensimmäistä romaania voi hyvin perustein kutsua musiikkiromaaniksi. Se on ehdottomasti yksi kotimaisen kirjavuoden 2016 kiehtovimmista romaaneista monitaiteellisuutensa, teemojen runsautensa sekä muotonsa vuoksi. Perin tavallista lähtökohdista ponnistava Nälkämaan laulu kiehtoo sekä kasvutarinana, mutta ennen kaikkea se on silkkaa karkkia musiikkiromaanien ystäville. Toivottavasti Oikarinen jatkaa musiikkiromaanien parissa ja vie jazzilmaisua vielä pidemmälle romaanin tai muun proosan keinoin.