Viereenkatsoja

Viereenkatsoja on elokuvistaan ja kuunnelmistaan tunnetun Sakari Kirjavaisen (s. 1960) esikoisromaani. Se on läpivalaisu Mikael Arvid Skipparssoniksi nimetystä miehestä, joka sairaalan sängystä käsin muistelee menneisyyttään. Kertoja sanoo ”kannattavansa totuutta” mutta välttelee sitä viimeiseen asti.

Epäluotettavaa kertojaa on usein käytetty kuvattaessa häiriintynyttä tajuntaa ja moraalisesti arveluttavia tekoja. Kirjallisesti hienoimpiin esimerkkeihin kuuluu tietenkin Vladimir Nabokovin Lolitan (1955) tekojaan kaunopuheisesti selittelevä pedofiili Humbert Humbert. Viime vuosilta tulee mieleen ranskalaisen Jonathan Littellin Hyväntahtoiset (2006), jonka valikoivamuistinen kertoja on entinen natsiupseeri.

Kirjavaisen romaanissa totuuden välttelyn tavoite vaikuttaa olevan kahtalainen. Toisaalta kuvataan hulluuden rajoilla häilyvän poikkeusyksilön psyykeä, toisaalta alitajunnan purkauksille alisteista maailmaa, jonka kuvaaminen tuntuu suorastaan vaativan tällaista kerronnallista ratkaisua.

Vastakohdat tarinan moottorina

Skipparsson pettää lukijan luottamuksen heti kättelyssä. Hän on oman todistuksensa mukaan ”terve mies”, joka kuitenkin makaa liikuntakyvyttömänä sairaalassa. ”Osaan puhua, mutten liiku”, hän toteaa, ikään kuin ongelma olisi korjattavissa tahdon voimalla. Romaanin edetessä ilmenee, että Skipparssonin ongelmat ovat enemmän psyykkistä kuin ruumiillista laatua. Liikuntakyvyttömyydellä on myös vertauskuvallinen merkitys.

Viereenkatsojan pysähtynyt nykyhetki on kontrasti mielleyhtymien kautta esiin tunkevalle menneisyydelle. Nuoruudessaan Skipparsson on ollut juureton kuljeskelija. Lapsena orvoksi jäänyt poika on päätynyt sijaisperheen kautta koulukotiin, sieltä taas erilaisiin tiuhaan vaihtuviin hanttihommiin. Kaiketi hahmon sisäistä levottomuutta korostaakseen Kirjavainen on antanut päähenkilölleen hieman huvittavan nimen ”kipparin poika”.

Käänteentekevä hetki Skipparssonin menneisyydessä on naisen kohtaaminen. Parantumattomasti sairas Kerstin esitetään päähenkilön vastakohtana. Kerstin väittää olevansa tyytyväinen tässä hetkessä, ja kuoleman läheisyys pakottaa hänet impulsiivisiin ratkaisuihin. Vastakohtaa tarinan pääparin välillä vahvistetaan maantieteellä. Skipparsonin suku on isän puolelta karjalaista, Kerstin taas on suomenruotsalainen, hänen äitinsä on Ahvenanmaalta.

Vapauden taakka

Paikat ovat merkityksellisiä Kirjavaiselle. Kerstinin ja Skipparsonin suhteen keskeinen näyttämö on jaettu Berliini, jossa näennäisen vapaa länsi ja totalitaristinen itä kohtaavat. Tämä on huomion arvoista siksi, että vapaus on Kirjavaisen romaanin keskeinen ongelma. Päähenkilön kautta kysytään, missä määrin ihminen voi tai edes haluaa itse hallita elämäänsä.

Skipparsson pohtii: ”vapaa tahto voi toimia vain, kun sille on olemassa kannustin. Ihmisen täytyisi pystyä löytämään muistoistaan hyvä kokemus, jonka toistumista hän pitäisi arvokkaana. Sitten hänen pitäisi käyttää tahtoaan tuon kokemuksen toistamiseksi. Minun virheeni on, että olen aina ajelehtinut, pudonnut vapaasti. Hyviä muistoja on niin kovin vähän.”

Putoaminen on romaanin keskeinen motiivi, joka saa ristiriitaisia merkityksiä. Eräässä romaanin avainkohtauksista Skipparsson miettii, helsinkiläisen rakennustyömaan nostokurjessa hulluuden hetkellä liukastellesaan: ”Huomasin koko ikäni halunneeni asioita, joita en kuitenkaan tahtonut. Vasta putoamisen tunteen antama ulospääsyn mahdollisuus palautti minut järkiini.”

Toisaalta putoaminen nähdään siis päämäärättömänä ajelehtimisena, toisaalta pakokeinona. Lopputulos on kuitenkin tuhoisa. Liikuntakyvyttömyys, johon Skipparsson päätyy, taitaa olla eräänlainen rangaistus vastuun pakoilusta ja haluttomuudesta kantaa valinnan vapauden taakkaa.

Kaaos valloillaan

Skipparssonia piinaava sisäinen ristiriita selitetään melko yksioikoisen psykoanalyyttisesti: ”Haluaisin rakentaa valveminäni ympärille suojavarustuksen jottei mieleni järjestäytymätön osa pääsisi öisin kalvamaan persoonallisuuteni perustuksia”, kertoja sanoo. Hän antaa muistojen vallata mielensä, vaikka itsetutkiskelussa on tuhon siemen: ”Elinovoima ehtyy, jos ihminen yrittää tutustua itseensä. Itse aiheutettujen kärsimysten muistot tukahduttavat sen.”

Romaanin juonta muistelu ei kuitenkaan tuhoa, päinvastoin: eri aikatasot lomittuvat onnistuneesti. Nykyhetki ja menneisyys ovat lukijan kannalta oivallisessa tasapainossa ja valaisevat toisiaan. Skipparsson ihmettelee “sitä ruumiiden ja sairauksien määrää” joka on kohdannut ihmisiä hänen ympärillään. Näistä onnettomuuksista juonen kannalta keskeinen on Skipparssonin ja Kerstinin yhteisen lapsen kuolema. Viereenkatsojan kiinnostavin mysteeri koskeekin sitä, missä määrin kertoja itse on osallinen lähipiirissään riehuneeseen hävitykseen. Tämä epätietoisuus kannattelee teosta tehokkaasti.

Kertojan dominanssi

Viereenkatsojan ongelmat liittyvät lähinnä teoksen kieleen ja henkilöhahmoihin. Kansilieve markkinoi romaania aforistisilla sitaateilla, joita Kirjavainen on asettanut päähenkilönsä suuhun liikaakin. Skipparssonin kaikkitietävyys on tietenkin pelkää pintakuohua, mutta paikoin se hallitsee tekstiä turhan voimakkaasti.

Teoksen toinen ongelma on sen henkilöiden paperinmakuisuus. Henkilöhahmojen uskottavuuden kannalta on ongelmallista, että menneessä aikamuodossa kerrotuista, tarinan kannalta keskeisistä muistelujaksoista uupuu dialogi. Päähenkilön lisäksi ääni annetaan ainoastaan hänen sairaanhoitajalleen ja viereisen sängyn potilaalle. Muut Skipparssonin elämään vaikuttaneet henkilöt välitetään meille vain hänen tajuntansa kautta.

Kunnollisten vastavoimien puute syö päähenkilönkin kiinnostavuutta. Tämä on erityisen ongelmallista Kerstinin kohdalla. Rakkaustarina ei tunnu uskottavalta, koska sen toinen osapuoli jää alkujaankin tyhjäksi hahmoksi.

Teoksen muut henkilöt ovat vielä ohuempia. Harrastelijanäyttelijä Virpi, jonka kanssa kertoja ajautuu lyhyeen suhteeseen, tukholmalainen Bertil, jolla ei tunnu olevan homouden lisäksi muita ominaisuuksia, tai Kerstinin berliiniläisrakastaja Peter on kirjoitettu vain päähenkilön persoonallisuuden ongelmien alleviivaamiseksi. Tämän tehtävän täyttämiseen hahmoista ei kuitenkaan ole, sillä he eivät tarjoa Skipparssonille tarpeeksi vastusta.

Romaanin loppupuolella Skipparsson muistelee kalliolaisessa kahvilassa kohtaamiaan rakennustyömiehiä ja pohtii: ”heidän tervemielinen raudantyöstönsä tuntui minusta ihanteellisen konkreettiselta. Silti pidin heitä nukkuvina. Joudin valitsemaan, halusinko olla tervemielinen vai vapaa. Vielä silloin valitsin vapauden.”

Kertojan tässä varovasti ihailema konkreettisuus, tekeminen selittämisen sijaan, olisi tehnyt sinänsä älykkäälle ja ristiriitaisuudessaan rohkealle romaanille hyvää.