Diiva räjähtää nurmikoksi

Elsa Töllin toinen kirja on aineksiltaan ja tunneilmaisultaan mehevä ja juureva. Se luo toivoa ja kutsuu mukaan toimintaan.

Elsa Tölli tunnetaan parhaiten lavarunoilijana ja esiintyjänä. Toukokuussa Otavalta ilmestynyt Diiva räjähtää nurmikoksi (jatkossa myös Diiva) juhlistaakin samalla runoilijan kymmenvuotista uraa lavoilla. Se on visuaalisesti edeltäjäänsä, omakustanteena julkaistua Fun Primaveraa (2020), maltillisempi mutta sisällöltään yhtä pirskahteleva ja räävitön, ja pituutta on yli sadan sivun verran. Fun Primavera sai omakustanteeksi paljon huomiota, ja itse muistelen lämmöllä sitä, miten kirjanen oli paketoitu värikkääseen paperiin pienen kirjeen kera. Sen runot sisälsivät esitystilannetta varten käsin lisättyjä korjauksia ja muistiinpanoja, kun taas tuoreessa teoksessa valmiista runoista muodostuu etenevä kokonaisuus, jossa kantavina motiiveina toimivat ainakin sipuli ja herne.

”Kirjoittaisit yhden, yhden kovakannen. […] Kirjoita kunnolla, kunnon kokoelma, / tarjosin hintavan juomankin, kuulitko” (s. 6), kuuluu yksi Fun Primaveran ensimmäisistä runoista. Esikoisessa korostuivat kirjoittaviin ja esiintyviin henkilöihin, erityisesti muihin kuin miehiin kohdistuvat kapeat sukupuolinormit sekä seksismi. Kovakantisena julkaistu toisinkoinen lähestyy samoja kysymyksiä Diivan hahmon kautta tarkentaen nyt esimerkiksi sukupuolen moninaisuuteen ja esiintymiseen vapautuneena annetuista rooleista.

Tekstit ovat muodoltaan vaihdellen runoja, proosarunoja tai lyhyttä proosaa – tiukka määrittely ei tosin tunnu olennaiselta. Niiden lisäksi teos koostuu Diivan käsikirjoituksista ja tämän kanssa käydyistä puhelinkeskusteluista. Diivan osuudet etenevät tapahtumasta toiseen ja muodostavat teokselle seurattavan tarinalinjan, kun taas varsinaiset runot ja proosatekstit ovat löyhemmin kiinni toisissaan. Diivan ohella runoissa ja proosateksteissä on paljon henkilöitä, jotka on nimetty esimerkiksi Arpinaamaksi tai Kay Kayksi, mutta hahmoista välittyy usein vain jonkinlainen tunnelma tai ajatus.

Säerunot rakentuvat tyypillisesti yhdestä pitkästä säkeistöstä, jota ei ole suuremmin aseteltu. Runot kokoavat laajoja, tilassa ja ajassa liikkuvia kokemuksia tiiviiksi toteamuksiksi sekä hyödyntävät aistiverbejä poikkeuksellisesti: ”Nuuskimme onnea ja sinä nuuskit minua ja / sokeria” (s. 23). Voittopuolisesti tiheää tekstimassaa väljentävät lyhyet, yhden tai kahden virkkeen mittaiset kirjoitukset. Proosatekstien poetiikka on paljolti samankaltaista kuin runojen, mutta niistä piirtyy usein jokin lineaarisemmin etenevä tilanne. Esitystapa on silti aukkoinen, esimerkiksi hajuaistin varassa etenevä.

Hyväntahtoisuus, solidaarisuus ja kohtaamisen taito ovat arvoja, joita teos uskaltaa välittää lukijalle kirkkain silmin.

Runoissa ja teksteissä on pääosin minämuotoinen puhujahahmo, ja rakenteellisena tyylikeinona toistuvat muisteleminen ja toisen puhutteleminen. Voi ajatella, että käsikirjoitusosuuksissa runominä ottaa lavapersoonakseen Diivan hahmon, joka yrittää kovasti muistella kulunutta elämäänsä mutta on unohtanut tärkeitä tapahtumia. Diiva on myös vaikeasti tavoitettava, epäluotettava kertoja, joka katkaisee puhelun ja puhelimen johdon, sillä häntä pitävät kiireisenä jatkuvasti työstettävät omakohtaiset runot ja esitykset: ”HALOO? KYLLÄ SIIS… TEKEMÄÄN TÄTÄ ÄÄRIMMÄISTÄ HAHMOA, SYVÄLLÄ OLEVASTA OUDOSTA OLOSTA…” (s. 15). Pohdinnat performatiivisuudesta ja esiintymisestä tulevat läpi puhelinkeskusteluiden repliikeistä. Teoksen useat viittaukset herneisiin, siemeniin tai ruohoon – siis versoaviin ja juureviin asioihin – herättävät ajatuksen siitä, että Diiva taitaa itse olla surullinen ja hieman juureton: ”Halusin juoda ruohomehua ja antaa jonkun viimein ymmärtää ihoni seitin, nuolla sen kuin limainen silakka” (s. 37).

Teokseen on mitä luultavimmin valunut paljon elämänkokemuksia ja ympäröivän maailman vaikutteita. Kaikkea ei oteta kirjoittajan omiin nimiin, ja runoja on omistettu esimerkiksi ystäville ja esikuville, kuten äidille: ”Sinä vain kosketit kasvia ja se tuuhentui puistoksi Äiti” (s. 113). Kyseinen runo on teokselle poikkeuksellisen lyhyt, jolloin sen painokkuus korostuu. Hyväntahtoisuus, solidaarisuus ja kohtaamisen taito ovat arvoja, joita teos yleisemminkin uskaltaa välittää lukijalle kirkkain silmin.

Avoimia ja affektiivisia lauseita

Absurdius ja haptisuus määrittävät ilmaisua: ”Värikkäät silmät pistelivät, askelten kopina oli väsynyttä mutta velvollisuudentuntoista” (s. 13). Runoissa ollaan juhlissa, reissun päällä, töissä supermarketissa tai sängyn pohjalla. Kielessä määrätietoisuus yhdistyy hallittuun naiiviuteen, joka tuo paikoin mieleen esimerkiksi Mari Mörön tai Kreeta Onkelin romaaneista tutun, ympäröivän yhteiskunnan hylkäämän lapsikertojan: ”Kun alkoi nukuttaa, oli kuitenkin parempi unohtaa se kaikki ja kelautua alkuun. Sammua yhdessä tuhkaan ja katsoa huomenna mitä kamalaa oli taas paettava.” (s. 21.)

Yhtymäkohta lapsikertojiin on kontrollin menettäminen, sillä Diivassa ihmiset ovat usein jonkin heihin vaikuttavan voiman, yleensä yhteiskunnan rakenteiden, armoilla. Se näkyy kielessä avoimuutena ja päättymättömyytenä: ”Koska kiertotietkin aina palaavat valtatien pauhuun jossa kukaan ei enää kuule kirkkaasti, pikkulierot liiskautuvat tiellä jonka joku/jokin rakensi omiin tarkoitusperiinsä” (s. 119).

Fun Primaveran sisätakakannessa on etiäinen siitä, miten toimijuus palaa Diivoille: kuva kukkia pitelevistä käsistä, joiden yläpuolella lukee ”THE REVOLUTION IS FERTILE”, vallankumous on hedelmällinen. Diivassa esiintymislavojen, kaupunkikulttuurin ja riemukkaan ihmiselämän rinnalla on sipuleita, multaa ja puutarhoja: ”Yritin olla sipuli joka kaivaa itsensä valoon maasta. […] Ikävöin Kikkaa, U-kerhon kuninkaallista… Sipulin ruumis supisteli keskellä pimeää.” (s. 31.) Välillä puhuja rinnastuu mullan alla lepäävään siemeneen, on vasta lupaus jostakin koittavasta. Runo ”Sinusta tulee” taas pallottelee tulevaisuutta herkän humoristisesti: ”Sinusta tulee muhevaa maata, sinusta tulee kissani ruoho” (s. 90). Turha ylevyys on kuorittu pois, sillä tähdistä suurimmankin kohtalo on tulla kissan ruohoksi.

Vanhat toimintatavat halutaan selkeästi jättää taakse, ja talouden sijaan kasvaa sipuli.

Maan alla piilossa ja rauhassa kasvava sipuli on lavalla esiintyvän taiteilijan vastakohta. Samalla se on välttämätön osa uuden taiteellisen käytännön tai elämänlaajuisen muutoksen luomista. Vanhat toimintatavat halutaan selkeästi jättää taakse, ja talouden sijaan kasvaa sipuli. Kontrasteja luovat myös yön ja päivän sekä räävittömän riemukkuuden ja alhon vaihtelut. Sängyn pohjalta kuvittelemisellakin voi viihdyttää: ”Siksi minä kirjoitin meidät hahmoiksi / niin loistokkaisiin marsseihin ja juhliin, / ettei enää koskaan tarvinnut / lähteä oikeisiin” (s. 14). Heikommalla hetkellä ikävä maailma on etäällä sumuverhon takana, kun taas seuraavassa käänteessä Diiva syleilee maailmaa ja kanssakulkijoita aistikkaasti: ”Ei ole mitään sääntöjä repaleisen taivaan alla. Ikuisesti eläköön katseesi lempeys, sävellystesi toiveikkuus ja hypähtelevä seko hupsuutesi.” (s. 45.)

Omaehtoisen vallankumouksen poetiikkaa

Diivassa tunteet ja sanoma ovat kielellisiä valintoja tärkeämpiä. Ajatukset vyöryvät ja assosiaatiot ottavat kierroksia viimeksi sanotusta: ”Kuinka tuhota väkivaltainen zombie / lopullisesti? Muna on tänään huomisen kana. Sinnittele / niin kauan kuin varjoa jatkuu, vaihtoehdot muotoutuu. / Ihminen ajelehtii omaa kauhuaan kohti. Kukaan meistä / ei tiedä missä on. Kurkista viemäriin. Siellä näkyy / asioita, joita et tiennyt olevan olemassa. Älä pelästy. Ne / ovat pähkinöitä, jotka saattaa vielä itää. Kuka kuorii ja / kenet? Kysele kysymyksiä, viipaloi rohkeasti tunteitasi, / luota veteen. Ajattelu alkaa virrata sulaveden kanssa.” (s. 62.)

Lavarunouden elementit, kuten voimakas äänteellisyys (”Rumat kaunottaret rotvallin heinässä”, s. 31) tai listarunot ja toisteisuudet, taipuvat kirjamuotoon lähes vaivatta. Lukiessa vallitsee kuitenkin tietoisuus siitä, että runojen todellinen paikka on muualla kuin näiden kansien välissä. Lukukokemusta seuraava hento levottomuus kielinee siitä, etteivät ääntä kaipaavat runot tulleet esitetyiksi.

Kirja ei ole itseensä sulkeutuva aivopähkinä vaan kutsu toimintaan. Siinä omaehtoisuus ja ystävät ovat ratkaisu epätoivoon: ”kaikki ystäväni, tekin kasvoitte käteni kädessä, / joka oli kädessä ja käden sisällä / lisää… herneitä” (s. 39). Ehkä niiden ansiosta Diiva lopulta löytää itsensä, roskakorista tietenkin: ”SAIN LOPULTA OMAN SUUNI… – – LÖYDÄT SEN KYLLÄ ROSKIEN SEASTA. –  – NO SE ON KAIKEN MAISTAMISEN HINTA. – – KISS KISS BITCH…” (s. 112.) Jos asiaa niin haluaa katsoa, Diiva räjähtää nurmikoksi on kyynistymistä vastustava kehityskertomus taiteilijasta, joka päätyy luonnon kiertokulun mukaisesti jälleen osaksi maata.