Säkeilyvaara

Runojen lukemisessa ja niistä kirjoittamisessa on erityisen viehättävää se tila, minkä ne antavat kokijalleen. ”Tämä lukeminen ei ole määrittelyä, tyhjiin ymmärtämistä ja jäännöksetöntä analyysiä, jota koulutuksen ja työelämän rattaissa edellytetään. – – Ehkä lukemista ei ole tarkoituskaan ymmärtää vaan elää.” (s. 216) Näin kirjoittaa Säkeilyvaara-kokoelman toimittaja Satu Grünthal yhden runon kommentissa.

Teoksessa äänensä saa kuuluviin seitsemän kirjoittajaa. Heistä kukin on valinnut muutaman runon, josta on kirjoittanut pienoisesseen. Yhteensä tekstikokonaisuuksia on 44. Kokoelman nimi on osuva. Kirjallisuuden lukeminen on aina vaarallista. Se voi saada haluamaan lisää. Aale Tynnin runon analyysin luettuani hain kirjahyllystäni Mikko-Olavi ja Riitta Seppälän kirjoittaman Tynnin elämäkerran Hymyily, kyynel, laulu, joka on odottanut lukemista jo pitkään. Kiinnostuin. Säkeilyvaaran voi tulkita myös niin, että lukijan tekee mieli alkaa täyttää rivien välejä. Kirjan kansikuvassa on linnun muna. Kyseessä on taiteilija Olga Rookin Arcangel-niminen teos. Myös muna on runon tavoin täynnä mahdollisuuksia.

Kirjakauppiaan olisi syytä tiedustella, mihin tarkoitukseen asiakas runokirjan ostaa: tahtooko tämä tyhjentää päänsä vai saada sen sekaisin.

Kirjan alaotsikko on Runouden käyttöopas. Aivan aloittelijan teoksesta ei mielestäni kuitenkaan ole kysymys. Kuten esipuheessa sanotaan, tästä on moneksi. Lyhyen tekstin voi lukea ”työmatkalla, kahvitauolla tai lääkärin odotushuoneessa”. Yhtä hyvin runosta ja siitä kirjoitetusta esseestä voi keskustella lukupiirissä, kirjallisuusryhmässä tai kirjallisuuden tunneilla, kirjoittaa Grünthal. Voisin kuvitella lukevani jonkun tekstin päivänavauksessa, ja mikä ettei teosta voisi käyttää runouteen innostamisen apuna myös oppitunnilla. Vaikka tekstit sopivat välipaloiksi, ne ovat luonteeltaan hitaita ja pohdiskeluun kutsuvia.

Vilja-Tuulia Huotarinen, Ilpo Tiihonen ja Juhani Karila puhuvat konkreettisestikin runon lukemisen ja tekemisen tavasta. Tiihonen ja Huotarinen analysoivat myös yhden oman runonsa. ”Ikään kuin runo ja lukija väistämättä imeytyisivät toisiinsa, eikä välinpitämättömyys olisi edes mahdollista”, kirjoittaa Tiihonen. (s. 74) Hän pohtii lukijan ja runon suhdetta samaan tapaan, kuin itse olen kokenut runoja lukiessani: lukija on aktiivinen toimija. Karilan mukaan kirjakauppiaan olisi syytä tiedustella, mihin tarkoitukseen asiakas runokirjan ostaa: tahtooko tämä tyhjentää päänsä vai saada sen sekaisin. ”Runot ovat lohdullisia. – – Ei sinua heitettykään tiilellä, vaan nimenomaan pehmeällä tyynyllä. Se on pääsi alla. Nukahda.” päättää Karila. (s. 104) Runot ovat myös ajattomia. ”Viisikymmentä vuotta sitten kirjoitettu koskettaa aina sitä, mitä kirjoitetaan nyt. Samaten koskettaa tuhat vuotta sitten kirjoitettu, sillä vaikka muodonmuutos on jatkuvaa, runouden aines pysyy samana”, kirjoittaa Pauli Tapio. (s. 128)

Suurin kaikista on luonto

Runojen kirjo on teoksessa laaja ulottuen 1700-luvun virsitekstistä 2000-luvun popmusiikkiin. Aiheista erottuvat runouden perinteiset teemat, kuten luonto, rakkaus, kuolema, nuoruus ja itse runous. Lempiotsikkoni on Kirsi Kunnaksen runon ”Puut kantavat valoa” (1956). Vakavaa pohdintaa on Silvia Hosseinin ”Biodiversiteettiaakkosisissa”, jonka innoittajana on ollut Mikael Bryggerin kuvaruno ”Metsä” (2010). ”Luontoa pitää siis suojella meiltä ihmisiltä, koska emme ole enää osa sitä”, kirjoittaa Hosseini (s. 24). Toisaalta joidenkin tämän kokoelman tekstien kautta minulle kirkastui ensi kertaa Maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman -fraasin lohdullisuus. Pauli Tapion valitsemassa ja analysoimassa Juhana Cajanuksen virressä vuodelta 1701 sanotaan: ”Tuules, Tähdis, Taiwahalla, Meres, Maalla, / Cuolewil on cumpania. // Mitä maasa Matelepi, Käwelepi, / Maaxi muutua pitäpi.” (s. 25) Luonto lohduttaa eläviä yhtä kaikki. ”[R]uumis on kuoltuaankin elossa. Siitä tulee multaa tai tuhkaa, ja sen jokainen atomi jatkaa olemassaoloa”, kirjoittaa Hosseini (s. 233) esseessä ”Kasvihuoneterapiaa ja sexual healingia”, jonka innoittajana on ollut Katri Valan ”Maan povella” (1924).

Viimeistään kun pölyttäjät ja plankton menetetään, ihmiskunta tuhoutuu. Tämä on hyvin yksinkertaista.

Hosseinin ”Biodiversiteettiaakkoset” ahdistaa tuhoennustuksillaan. ”[B]iodiversiteetin katoa ei voi luonnehtia tappioksi. Se on kuolema. Viimeistään kun pölyttäjät ja plankton menetetään, ihmiskunta tuhoutuu. Tämä on hyvin yksinkertaista.” (s. 23) Suurin tuska ja parhain lohtu löytyvät luonnosta. Rap-muusikko Asan mukaelma Poen ”Korpista” (1845) ”Murheen musta mieli” (2012) on huikea ja siinä on hienoja kielikuvia. ”Kevät kyllä tulee, lehdet puihin vielä pukee. / Yhtäkkiä päivä on valokuvan komee.” (s. 17) Myös Hosseinin analyysi tekstistä on hieno ja lohduttava. Hän kiinnittää huomiota siirtymiin pienestä suureen ja läheltä kauas. ”Jo alussa puhuja samastuu taivaalla lentävään lintuun ja näkee itsensä ikään kuin etäisyyksien päästä. – – Välillä linnun katseleminen avartaa hänen koko mielenmaisemansa – – Hän näkee `taivaan aukenevan hyvin` – hetken ajan jopa avaruuteen asti.” (s. 19)

Säkeilyvaarassa vähän kaikki liittyy kaikkeen. Juhani Karila kirjoittaa Aaro Hellaakosken vuodelta 1918 olevasta runosta ja siinä olevasta merimetsosta. ”Kuvattuaan ympäristön runoilija lähestyy lintua kohteliaasti kuin ylempäänsä: `Merimetso, mistä elinvoimas saat / kesken monen tylyn talvipäivän?` – – Hellaakoskea näyttäisi lohduttavan hänen oma päätelmänsä siitä, että kun toivo hautautuu kinokseen, on mahdollista löytää elämisen motivaatio oman sydämen pamppailusta.  Mutta jos runon kysymystä ryhtyy ajattelemaan pohjaan saakka, voi olla, ettei pohjaa tulekaan vastaan, ja edessä aukeaa vain huimaava syvyys.” (s. 47) Saman teeman pohdintaa Karila jatkaa analyysissään Arto Mellerin runosta. ”Olin kuusi vuotta vanha, / ja niin korkealla taivaan tähdet, / niin mustat avaruuden nurinkäännetyt / taskut. – – Seison siinä vieläkin.” Lohduttava luonto on läsnä tässäkin ja Karilan ”Pimeys pukee minua” –nimisessä analyysissä. (s. 121 – 122)

Pois luokittelun vankilasta

”Runoudesta saa puhua ja kirjoittaa muillakin tavoin kuin piirre piirteeltä, säe säkeeltä analysoiden”, kannustaa Grünthal esipuheessa. Samaa teemaa jatkaa Juhani Karila kirjoittaessaan Risto Ahdin Runoaapisesta (2005). ”Ahdin mukaan suurin osa ihmisistä ei ole ihmisiä lainkaan, vaan ahdasmielisiä, toisiaan luokittelevia ja pelokkaita kummajaisia, joille kamalinta on oman maailmankuvan järkkyminen.” (s. 13)

Meitä kutsutaan ”tuulen syliin pitämään kiinni liikkeestä ja muutoksesta”. Pitämään kiinni ja päästämään irti.

Myös Hosseini kirjoittaa samasta teemasta ”Kasvihuoneterapiaa ja sexual healingia” –esseessään. ”[Katri Valan] runon tervehdyttävä vaikutus liittyy myös ruumiinkuvaan. Ruumis on kulttuurissamme, nykyään kenties ensisijaisemmin kuin koskaan aiemmin, objekti. Se on katseen, palvonnan ja arvioinnin kohde. – – Valan runossa ruumis on kaunis, koska sitä ei katsota, vaan se koetaan.” (s. 232 – 233.) Tekee mieli sanoa, että lukekaa tämä kokoelman päättävä essee, siinä on asiaa. Teema on tässä siis sama, mihin Satu Grünthal kannustaa runon lukijaa: elämään ja kokemaan.

Hosseini on intohimoinen kirjoittaja. Hänen lempisanansa Valan runossakin on hekuma. ”Se on täynnä hykerryttävää iloa luonnon alinomaisesta uusiutumisesta ja siitä, että ihminen saa olla osa maailmankaikkeuden eroottista sykettä”, hän kirjoittaa. (s. 232) ”Harvoin kohtaa sellaisen runon, joka liikauttaa. Mieltä liikuttavia, koskettavia runoja on paljon, mutta vähemmän on niitä, jotka leikkaavat ruumiissa jotain vähän samaan tapaan kuin joskus tanssijoita katsoessa, kun lihakset eläytyvät liikkeeseen nytkähtelemällä hallitsemattomasti. Matti Kangaskosken nimetön runo on tällainen. Myös ajatukset nytkähtelevät; runo kääntelee niitä kuin sälekaihtimia.” (s. 69) Myönnän olevani puolueellinen, mutta Hosseinin tekstit vain tekevät vaikutuksen. Kangaskosken runon (2012) kohdalla tuntuu käyvän niin, että Hosseinin siitä kirjoittama essee on parempi kuin runo konsanaan. Haittaako se mitään, tuskin.

Saila Susiluodon ja Satu Grüntahlin sanoin meitä kutsutaan ”tuulen syliin pitämään kiinni liikkeestä ja muutoksesta”. Pitämään kiinni ja päästämään irti.