Orkesteri jota emme kuule

Sinikka Vuolan esikoiskokoelma Orkesteri jota emme kuule keskittyy vapauttamaan äänen naisen ruumiin onteloista. Se muodostaa kokonaisuuden, jossa mykkyys hioutuu musiikiksi, aistien epäsoinnusta syntyy harmonia ja yksinäisistä linnuista sukeutuu orkesteri.

Kokoelma on jaettu kuuteen osaan, jotka liittyvät temaattisesti yhteen. Osasta toiseen johdattaa kursiivilla painettu yksittäinen runo. Rakenne on hyvin selkeä ja asettaa kokoelman lukemiselle selvät rajat ja järjestyksen.

Ensimmäisen osan runojen hahmot ovat kyvyttömiä ääneen, kieleen, sanoihin tai musiikkiin. Ääni on kehkeytymässä, mutta mykkyys ja pelko hallitsevat. Toisessa osassa “Omaan tahtiin” vallitsevat riitasoinnut, häiritsevät ja kovat äänet, jotka rikkovat nuottiviivaston tai muodostavat oman säveljärjestelmänsä. Välillä Vuolan runot löytävät voimakkaan kaikupohjan, jonka voi miltei korvin kuulla. Esimerkiksi runossa “Sanoivat että laulan liian kovaa” asemointi, välimerkit ja isot kirjaimet meluavat teatraalisesti: “Sanoivat että laulan liian kovaa – / Että ääneni on Korviarepivä! Läpitunkeva! Että painotan sanoja / oudosti!”.

“Omaan tahtiin” vastustaa kaunista ääntä, sievistelyä ja kuiskuttelua. Kokoelman kolmas osa, “Orkesterin nahkoja”, keskittyy pohtimaan musiikin syntyä orkesterista, tuskallista ja takkuista kuin nahan luominen.

“Pimeää vain silmille” on kokoelman neljäs osa, jonka nimestä tulee väistämättä mieleen naisen tai tytön kehollisuuden ja kehon harjoittamisen problematiikkaa käsittelevä Anja Kaurasen romaani Pimeää vain meidän silmillemme (WSOY 1987). Harjoittelu on Vuolankin kokoelmassa läsnä koko ajan: soitto ja musiikki ovat asioita, joiden treenaamiseen puhuja on antautunut. “Pimeää vain silmille” -osa käynnistyy näköaistin häiriintymisellä: “Et enää näe / lukea nuottia”. Valot eivät syty ja jostain kuuluu ääni “Minä olen pimeyden jumala”. Pimeys ja hetkellinen sokeutuminen tuntuvat olevan välttämättömiä musiikin synnylle.

Viides osa, “Nahanvaihtaja”, keskittyy vuodenaikoihin. Talven, kevään, kesän ja syksyn muodostama sikermä on paikoin raikas ja riemukas, paikoin ontuva. Ehkä tämä merkitsee kokoelman alkuosassa hiottua musiikkia, joka nyt soi vuodenaika kerrallaan.

Kokoelman viimeinen osa ”Nuottiviivoitettu häkki” palaa jälleen näköaistin pohdintaan. Kohti ei voi katsoa, koska se särkee silmät, mutta jos ei katso kohti, kulkee sidotuin silmin. Näkemisen mahdottomuus ja kipeys puhkeavat musiikin ylistykseksi: “Sellaista pimeyttä ei ole, jota musiikki ei / läpäisisi”. Musiikki voi lahjoittaa silmät takaisin, muistuttaa siitä, miksi ne ovat olemassa.

Kuinka saada naisen ruumis soimaan

Vuolan kokoelmassa on paljon puhetta ruumiin onteloista, äänistä ja koloista. Orkesteri jota emme kuule nojautuu intiimin tilan perusyksikköön, ruumiiseen. Ruumiin sisään se asettaa niin äänen kuin äänettömyydenkin lähteet. Onhan äänen kulku ruumiin onteloissa on myös laulamisen edellytys.

Kokoelman aavistuksenomainen kerronnallinen rakenne tuntuu kytkeytyvän ruumiiseen ja nimenomaan naisen ruumiiseen. Vähistä aineksista on kudottu hedelmöittyminen, raskaus ja keskenmeno. Nämä konkreettiset tapaukset ovat kuitenkin niin vaimeita, että niiden sijoittaminen kokoelmaan tuntuu jo subjektiiviselta. Nämä mielleyhtymät voivat johtua omasta sukupuolestani ja niistä odotuksista, joilla lähden lukemaan vaaleanpunaista runokokoelmaa, tai kenties tiettyjen asioiden asettumisesta peräkkäin: “Kasvat minussa kuin kotkanpoika”, “Kotiinpaluu, lääkärin puumerkki / taskuun taiteltuna, näin varhain” ja kysymys “miten käy sen jonka sisällä ei ole painoa joka sitoo maahan?” tuntuvat jo itsessään manaavan esiin tällaisia mielleyhtymiä.

Kokoelman loppupuolella mukaan astuvat isä ja lapsi. Tämä parivaljakko siirtää naissubjektin pois kuvasta, yksinäisyyteen, jossa uloshengitys katkoo ”kylkiluiden kureliivit”. Hän onkin siirtynyt kokoelman viimeisen runon ystävien juhlaan, johon saapuvat kaikki linnut, tabletinvalkoisista ja savunharmaista matriarkanmustiin. Lintujen joukko samastuu naisten joukkoon, juuri matriarkanmustuus ikään kuin kokoelman viimeisen osan emansipatorisena sanana.

Painettua musiikkia

Konkreettisesti instrumentteihin ja soimiseen, ääneen, rakennetut runot, kuuluvat Vuolan kokoelman parhaimpaan antiin:

”Minä olen hopeahiuksinen nainen ja yksinäinen /
sen vuoksi, sydän raskasta metallia joka painaa pohjaan, /
vesi peittoaa sen kevyesti. Luultavasti puhkeamme /
syleilyyn, puhkomme toisiimme reikiä, niin /
synnytämme ääniä, /
suut poikki,

Ja minä olen nainen ja huilu ja täynnä reikiä.”

Runossa yhdistyvät äänen synty ja huilun materiaalisuus. Se on hopeinen, siihen on puhkottu reikiä, ja “suut poikki” yhdistää osuvasti mykkyyden ja poikkihuilun soinnin. Erityisesti musiikkiin sidottu kuvasto toimii hyvin. Musiikin merkintätavat ovat hienovaraisesti mukana kokoelman välimerkityksessä, esimerkiksi kertausmerkki esiintyy sen sivuilla.

Puhuja pohtii myös kirjoitettua musiikkia: “Pyrit tasaamaan hengitystäsi, mielessäsi läikkyy: Miten vähän / ääni vastaakaan nuottiin painettua visiota – / No, mitä muuta flyygeli on kuin soiva sarkofagi?” Painettujen nuottien pohtiminen vie ajatukset runouteen, sen ääniasuun luettuna tai spontaanisti puhuttuna. Runokokoelmassa painettu teksti on automaattisesti ensiarvoista, mutta mikä voisi olla siihen “painettu visio”?

Orkesteri jota emme kuule sisältää muutamia hyviä runoja, joiden tärkein ase on usein osuva metafora. Ensisilmäyksellä kliseisen oloiset metaforatkin, kuten: “lumioksat ojentavat surunauhaisia / olkavarsiaan”, “kinosten jäiset häävuoteet” tai “maailma on lumikirkas / häikäisy, aurinko kuuma sormenjälki taivaalla” tuntuvat löytävän paikkansa kokoelmassa niin osana antropomorfista kuvastoa kuin musiikin konventioita.

Neljää vuodenaikaa käsittelevän sana- ja säveltaiteen konteksti luo mahdollisuuden leikitellä kliseiseltä tuntuvalla kuvastolla. Lopultakin jäin kaipaamaan enemmän näitä ihmetyttäviä kohtia, sellaisia, jotka vetäisivät puoleensa vielä ensilukemankin jälkeen, ja askarruttaisivat. Orkesteri jota emme kuule tarjoaa toimivia rinnastuksia ja soljuvaa kirjoitusta, runoja, jotka miellyttävät korvaa, silmää ja mieltä.

Kokoelman kuvasto kaikkineen perustaa ihmisen, tai naisen, ruumiin ja musiikin analogioihin. Ruumiin muuttuminen, sen kiristyminen ja löystyminen, rei’ittyminen ja onteloituminen nousevat ennen kaikkea naisen ruumiin ominaisuuksiksi. Tätä kautta myös Vuolan lyriikka nousee äärimmäisen subjektiiviseksi ja puhujakeskeiseksi, ruumiin onteloista kaikuvaksi.