Käärmesormus

”Käärmesormus” on Tittamari Marttisen kolmas aikuisten runokokoelma. Siinä myöhäiskeskiajalla Ala-Burgundissa elänyt Beata Lyonilainen kertoo lyyrisesti elämäntarinansa, joka on samalla naisen kehitystarina kapinallisesta morsiamesta puolisoksi, lapsikatraan äidiksi ja lopulta lääkinnän saloihin perehtyneeksi tietäjänaiseksi. Se on myös kipujen ja kalman tie.

Kokoelman aloittava Suudelmapuvussa-osasto kertoo heränneestä naisellisuudesta ja seksuaalisuudesta. Nuoruus on täynnä toiveita ja unelmia: ”Juhannusruusua nyhdän terälehti / terälehdeltä: rakastaako vai ei, /”. Tuntoaistillisuus, miltä asiat tuntuvat, on alusta alkaen runoissa hyvin keskeistä: ”kosketus on sormuksemme/ hopearihma yltää ranteen, / käsivarren ja vyötärön ympäri, /”. Runoissa pilkahtelee myös kritiikkiä naisen tuonaikaista asemaa kohtaan: ”minulta ei kysytty rakkauden nimeä/ Liitto päätettiin kun täytin neljä vuotta/”. Runot piirtävät kokonaisuudessaan kuvaa itsellisestä ja ylpeästä nuoresta neidosta, joka ennen pitkää kuitenkin purjehtii ”suudelmapuvussa” avioliiton satamaan.

Tulisija-osasto kertoo avioituneen naisen elämästä. Vaikka osasto alkaa kuvauksella esikoislapsen menetyksestä, itsetietoinen aistillisuus säilyy, ja Beata on ylpeä myöhemmästä äitiydestään: ”Tynnyri on pian tyhjennetty; mutta minun sammioni ei ehdy.” Tätä kestävyyttä tuovaa ylpeyttä tarvitaankin, sillä avioelämä ei ole aina ruusuista: ”Miestä en voi syytellä kyvyn puutteesta,/…/ Pelihimosta ja huijarinhymystä kyllä,/ ja kovista otteista toisinaan./” Aviovaimonakin Beata on voimakkaasti oman tiensä kulkija, joka suhtautuu arvostelevasti, jopa väheksyvästi, ajan moraalinormeihin: ”Olen kaksinkertaisesti vaimo, rouva,/ tyytyväisempi kuin muut?/” Beata varttuu naisena ja pohtii toisinaan myös äitiyttään.

Kalmanlintu-osastossa Beata on jo ikääntynyt tietäjänainen: ”Nuuhkin naisenhajujani;/ enää ei tunnu maidon makeus, ei/ rautapadan kirpeä aromi./” Vanhuus tuo kuitenkin uutta vapautta; enää ei tarvitse kieltäytyä nautinnoista syntymättömien tai jo olemassa olevien lasten vuoksi. Beata on vielä vanhanakin ylpeä sukupuolensa seksuaalisuudesta ja hedelmällisyydestä. Lisäksi hän säilyttää feministisen perusasenteensa: ”Tiedän millaisin konstein/ miehet peräävät aviollisia oikeuksiaan,/ tunnen heidät yhtä hyvin/ kuin nämä, joiden nimen eteen liitetään pyhä.” Kahdessa loppurunossa Beata siirtyy ajasta iäisyyteen. Kokoelman toiseksi viimeinen runo on hänen ironinen muistokirjoituksensa, viimeinen puolestaan lyyrinen testamentti, kenties omalla lapselle suunnattu.

Marttisen esteettinen ja aistillinen lyriikka on kehittynyt entistä hienostuneemmaksi ja päämäärätietoisemmaksi. Sen avulla on luotu moni-ilmeinen mutta kuitenkin ehyt kokonaisuus. Beatan kiehtovan tarinan kautta käsitellään asioita, jotka ovat ajankohtaisia nykyäänkin: maailmamme miehisyys, naisille asetetut rajoittavat käyttäytymis- ja roolivaateet sekä kaksinaismoralismi. Keskiaikaan etäännytettynä näitä ongelmia onkin ehkä helpompi puida. Tässä mielessä ”Käärmesormusta” voisi pitää feministisenä manifestina, joka antaa samalla kiintoisaa tietoa myöhäiskeskiajasta. Marttinen on perehtynyt huolella teoksensa aikaan ja aiheisiin.

Beata Lyonilaisesta on rakennettu perin vahva ja voimakas ihminen. Hän kokee kolhuja ja kipuja elämänsä aikana mutta tuntuu selviävän niistä varsin teräksisesti. Todella syvän lohduttomuuden ja masennuksen hetket eivät tule ikuistetuiksi, vaikka niitäkin hänen elämäntarinaansa varmaan kuuluu. Rekonstruoidussa hahmossa on tiettyä vahvuuden yksiulotteisuutta. Tiedostavan tarkkailijan ja julistajan tehtäväänsä Beata Lyonilaisen hahmo kuitenkin sopii hyvin.