Sähkökatkoksen aikaan

Veera Antsalon (s. 1975) esikoisrunokokoelma Sähkökatkoksen aikaan tuo ilmi paitsi lahjakkaan kirjoittajan myös tyylillisesti ansiokkaan debyytin.

Runoilija on paljasjalkainen helsinkiläinen. Hän on opiskellut muun muassa kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa. Antsalon runoja on julkaistu aiemmin kulttuurilehti Särössä sekä Nuoressa Voimassa. Esikoisteos on valmistunut hitaasti: sen kirjoittaminen alkoi vuonna 2009.

Kokoelman nimikkorunoissa välittyy voimakkaita perheteemoja. Runokertoja esittelee vanhan miehen, joka toimii sähkölampputehtaan pääinsinöörinä ja jolle on tuttu volframilangan elämänkaari tyhjiössä kaikkine vaiheineen. Kotona odottava vanhanaikainen perheidylli tuntuu lämpimältä:

”Isoisän sydän muuttui hehkulampuksi. Hän toi tehtaan kotiin joka ilta, kokosi sen tiili tiileltä työpöydällään, ja katsoi kuinka hehkulamput pilkkoivat pimeää. Silloin vaimo ja tyttäret istuivat keittiössä ja pitivät lujaa toisiaan kädestä, heidän katseensa tiiviisti kattolampussa joka välähteli ja sirisi mustan kappaleen säteilyn spektrijakaumaa.”

Arki- ja luontokuvien rinnalla Antsalon runokertoja pyörittelee välillä melkoisia eksistentiaalisia kysymyksiä. Kymmenen jakeen runoelma ”Lapset tulevat hämärästä” antaa sekavia vastauksia ihmisyyden kysymykseen. Lapsista kertoja puhuu kuin kasveista luonto-opin kirjassa:

”Lapset tulevat hämärästä, kukaan ei oikeastaan tiedä mistä. Kun ne ovat täällä, aikuiset haluavat laittaa ne pituusjärjestyksen mukaiseen jonoon. Aikuiset haluavat mittailla. Kasvavatko ne? Minkälaisia ravinteita ne tarvitsevat? Pitääkö niille puhua? Vähän vai paljon ulkoilmaa? Kuinka paljon ne kestävät tuulta ja sadetta?”

Antsalo korostaa toistuvasti lasten ja aikuisten maailman eroja ja rajaviivoja. Aikuiset tekevät paljon työtä ymmärtääkseen lasten luonnollisia ominaisuuksia, jotka kuitenkin tuntuvat häiritseviltä. Aikuiset haluavat päättää asioita mahdollisimman paljon lasten puolesta.

Lapset eivät ymmärrä aikuisten touhuja eivätkä aikuiset lasten. Kun aikuiset lähettävät lapset pesulle, nämä kastelevat innokkaasti kylpyhuoneen mutta jäävät itse likaisiksi. Runokertojalle lasten asia on avain luonnon ymmärtämiseen. Hän havainnollistaa asian esimerkiksi voikukilla, joiden pölyttämisessä lapsista on paljon hyötyä.

Valo vedenjakajana

Antsalon runoissa valo ja varsinkin sen puute ovat tärkeitä elementtejä. Luonnollinen tai tekninen valomerkki toimii monessa runossa tietynlaisena temaattisena vedenjakajana. Kun pimeys valtaa runokertojan tai hänen mielensä, pimeyden työt alkavat ja pelot kasvavat.

Kun sähköä ei tule, ulkoavaruuden olennot saattavat vallata keittiön ja laahustaa neljältä aamuyöllä olohuoneeseen. Pimeyden tultua ihminen alkaa muuttua luonnon osaksi ja yöeläimet ja tuholaiset heräävät eloon. Pimeänpelon myötä ihmiset vieraantuvat toisistaan ja kerrostalojen ulko-ovet lukitaan myös päiväsaikaan.

Eräässä runoelmassa kaksi ranskalaistyttöä löytää itsensä epäkiitollisissa kesätöissä keskellä sysipimeää metsää. Hermojaan menettämättä he tiskaavat tuhansia ruokailuvälineitä, ja kovan työn vuoksi kädet naarmuuntuvat verille. Aarniometsän keskellä ei ole päivänvaloa edes kesällä. Tyttöjen iho säilyy lumenvalkoisena, kun auringonvalo ei tummenna sitä. Tytöt tuntevat ahdistusta, turhautumista ja kyllästymistä. Veri vetää ulos metsästä luonnonvalon ääreen.

Taidokkaat proosarunot koskettavat pintaa syvemmältä.

Runokertojalle koti on tärkeä miljöö ja perhe sen tärkein yksikkö. Yhtäällä pelataan Afrikan tähteä, toisaalla taas eletään muista piittaamatonta jetset-elämää. Antsalon runoja kantava eetos julistaa raikuvasti, että rakkaus vahvistaa ja hyvyys voittaa.

Maaginen ulottuvuus on mukana tämän tästä. Maailma voi muuttua toiseksi silmiä räpäyttämällä tai silmänkääntötempulla. Toisinaan kertoja sommittelee värikylläisen sikermän, jossa tuttu ja turvallinen sekoittuu tuntemattomaan, fantastiseen, turvattomaan ja luonnottomaan:

”Hänen vaatteensa on kudottu portaikosta, šakkiruuduista, pylväistä, käytävistä, lukemattomista laskemattomista linnun sulista ja luista ja kalojen ja simpukoiden sykkivästä lihasta ja lonkeroiden. Tällaisen mekon tuhansien viivojen kampamaiset vedot ovat intohimossaan äkkisyviä. Jos silmät putoavat ne alkavat vieriä, ne vierivät kauhuissaan, ja ne alkavat kiljua, ja vieriä, ja ne hukkuvat. Jos kiipeää voi kompastua poimuihin, voi takertua, voi nyrjäyttää nilkan. Voi tuntua siltä, että nyrjäyttää, vaikka jalkoja ei välttämättä ole lainkaan, on vain huojuva pyrstön alku.”

Kokoelman päätösrunossa runohenkilö kohtaa hämyisessä yökahvilassa liitukautisen hirviön. Muinaisolennolle ihminen on suuri ihme, jota se ei lakkaa ihmettelemästä. Ihmiselle hirviö puolestaan on tiukan analyysin kohde, jota voi käyttää hyväksi ihmisen arvon mittarina: sankarin tehtävä on päästä hirviön ohi tai tappaa se.

Veera Antsalon taidokkaat proosarunot koskettavat pintaa syvemmältä. Värikkäät kielelliset leikit ovat kiintoisia. Sähkökatkon aikaan havainnollistaa runoilijan kykyä mielikuvituksellisiin ajatusleikkeihin ja toimiviin muotokokeiluihin.