Peiliin piirretty nainen

Taksiautoilun maailmaan sijoittuva klassikkoromaani Peiliin piirretty nainen poikkesi ilmestyessään 1960-luvun alussa kirjailija Veijo Meren (s. 1928) siihen asti melko sotapitoisesta proosasta. Romaanin päähenkilö on 27-vuotias taksinkuljettaja Eino Ketola, joka asuu Helsingissä Katajanokalla kolmen poikamiehen yhteistaloudessa. Asunto muistuttaa kommuunia, jossa ihmisiä virtaa sisään ja ulos. Einolla on tyttöystävä Eila, jonka kanssa hän suunnittelee yhteistä tulevaisuutta.

Toisen osan alkua, jossa Eino tapaa kovaäänisesti räyhäävän kirjailijan, voi pitää yhtenä romaanin kulminaatiokohdista. Kirjailija rynnii insinööriystävänsä kanssa taksin takapenkille kesken saunareissun ja pakottaa Einon kyytimiehekseen vanhan taiteilijan luokse. Näin alkava matka maaseudulle venähtää parin päivän mittaiseksi.

Matkalla Eino poimii kyytiin vielä naisen, tapaa vanhan taiteilijan, saunoo kyydittäviensä kanssa ja joutuu lopulta todistamaan taidemaalarin itsemurhaa. Kuollut kyyditään poliisien tutkittavaksi, ja Eino palaa insinöörin ja kirjailijan kanssa Helsinkiin. Romaanin sovituksenomaisessa loppunäytöksessä Eino tapaa Eilan uudelleen selittäen tälle värikkäiden tapahtumien kulun. Suhde ei katkea koetuksesta huolimatta.

Kaikki tiet vievät Helsinkiin

Peiliin piirretty nainen on tärkeä Helsinki-romaani. Kuten Silja Rantanen toteaa jälkikirjoituksessaan, Meren helsinkiläiskuvaus on kuitenkin silmiinpistävän ylimalkaista. Pääsääntöisesti työaikojen ulkopuolelle sijoittuvissa tapahtumissa pääkaupunkilaisia esitellään kuin varsinaisen elämänmenonsa ulkopuolella olijoina. Sama koskee Rantasen mukaan myös päähenkilöä Einoa: vaikka taksinkuljettaja ajaa läpi romaanin autollaan, hänen ammattinsa jää kerronnassa taka-alalle.

Meren kaupunkikuvaus on pelkistettyä ja yksityiskohtaista. Toisen linjan puutalokorttelissa sijaitsevaa ahdasta asuntoa saatetaan kuvata kahden sivun verran samalla, kun kertoja marssittaa yksinäisen miehen asunnon ovelle ja emännän papiljotit päässä tätä vastaan. Samanlaisia piirteitä näkee henkilökuvissakin. Romaanikertoja saattaa keskittyä kuvaamaan naishenkilön jalkaterän ja säären välistä terävää kulmaa, joka syntyy tämän kävellessä mäkeä ylös.

Romaanin miesjoukko heittää ronskeja juttuja häpeilemättä kuin Manillaköyden (1957) sotaveteraanit. Silja Rantanen huomauttaa aiheellisesti Peiliin piirretyn naisen tarinattomuudesta. Samalla tavoin kuin Manillaköyteen, Meri sommitteli tähänkin romaaniin useita sisäkertomuksia ja pikkutarinoita, mutta niiden painoarvo ja esilläolo ovat tyystin erilaisia kuin Manillaköydessä. Meri esittää romaanihenkilöidensä aistivaikutelmia selittämättä niitä ja silottelematta ristiriitaisuuksia. Esineillä ja ilmiöillä ei ole tärkeysjärjestystä. Rantasen mukaan romaani on täynnä havaintoja, jotka eivät selitä sitä, mikä näkyy, vaan kuvaavat heijastuksen omaisia häiriötiloja:

”He menivät ahtaalta kadulta kolmikulmaisen puiston ohi Erottajalle. Keihästä heittävä alaston Diana kääntyi heihin selin. Väylä leveni koko ajan, seinät olivat yhtäkkiä kaukana. Koki selvästi, että se oli auto joka meni eivätkä seinät.”

Menneisyyden kuvauksen lisäksi Meri osaa kertoa ansiokkaan havainnollisesti ja tyylintajuisesti myös silloisesta nykypäivästä. Ansio on sekin, että romaanikertoja vaihtaa välillä sujuvasti näkökulmaa nuorten ja vanhojen henkilöiden välillä.

Kuolema astuu taksiin

Manillaköyden ilmestyttyä Paavo Haavikko oli järjestänyt Merelle asunnon Hakaniemeen. Tästä asunnosta käsin Meri tutustui Helsingin Kallion ihmisiin, jotka näkyivät niin Peiliin piirretyssä naisessa kuin osaksi myös romaaneissa Everstin autonkuljettaja (1966) ja Yhden yön tarinat (1967) ja runokokoelmassa Runoilijan kuolema (1985). Avioiduttuaan 1959 Meri saattoi keskittyä kirjailijantyöhön sellaisella täysipainoisuudella, jota hänellä ei ollut Manillaköyttä työstäessään.

Hannes Sihvon mukaan Meren asemaa modernistiprosaistiemme keulakuvana vahvistivat ennen muuta lyhyen ajan kuluessa ilmestyneet romaanit Irralliset (1959), Vuoden 1918 tapahtumat (1960) ja Peiliin piirretty nainen. Sihvo näkee kirjailijan historialla muitakin vaikutuksia juuri Peiliin piirretyn naisen tarinaan. Meret viettivät kesän 1961 Vaskijärvellä Karkkilassa Aleksis Kiven Seuran omistamassa huvilassa. Huvilan on seuralle testamentannut taiteilija Ilmari Huitti, jonka persoonan Meri kirjoitti toisen käden tietojen perusteella romaaniinsa taiteilija Otto Kukkakosken henkilöhahmona. Kukkakosken kirjeet fiktiiviselle Kaarina Hallakorvelle perustunevat todellisiin kirjeisiin, jotka Huitti oli lähettänyt naisystävälleen.

YLE:n haastattelussa 1960-luvulla Meri kertoi saaneensa idean ensimmäisen idean romaaniinsa vuonna 1950 matkustaessaan taksilla maaseudulla. Saman taksin etuistuimella istui sattumalta sairaanhoitaja, ja Meren vieressä takaistuimella oli valkoisella liinalla peitetty kori. Taksinkuljettajan vihjeestä 22-vuotias historian opiskelija vilkaisi koriin ja huomasi siellä hetki sitten kuolleen vauvan. Taksinkuljettaja ja lastenhoitaja olivat olleet viemässä sydänsairasta pienokaista Lastenlinnaan, mutta vauva oli kuollut kesken matkan. Hukkareissua tekevä taksi oli kääntynyt paluumatkalle ja poiminut Meren kyytiin.

Kuva kuolleesta vauvasta korissa taksiauton takapenkillä jäi vahvana tulevan kirjailijan mieleen. Myöhemmin alkaessaan luonnostella romaania Meri otti fiktioon mukaan taksinkuljettajan, mutta jätti pois lapsen ja lastenhoitajan. Kuitenkin kuolema astui taksiin tälläkin kertaa 60-vuotiaan taiteilija Kukkakosken kautta, jonka ruumista Eino joutuu kuljettamaan romaanin loppuosassa. Itsemurhan tehnyt taidemaalari synkistää Peiliin piirretyn naisen loppua kuin kuoleman enkeli.

Peiliin piirretyn naisen luomiseen kului aikaa ja vaivaa. Meri kirjoitti koko romaanin ensin kahteen kertaan ja sen jälkeen alun ja lopun vielä uudelleen. Sen jälkeen hän työsti kuukausia yksityiskohtia ja vuoropuheluita. Monen tuskan jälkeen teos ilmestyi 1963. Meri sai teoksestaan valtionpalkinnon ja vahvisti asemansa nimenomaan modernin romaanin kirjoittajana. Tämän suomalaisen nykyromaanin klassikon rakennetta voi Sihvon mukaan verrata James Joycen Odysseukseen. Tulkinta ei ole kaukaa haettu, kun ottaa huomioon Meren kiinnostuksen modernistiseen maailmankirjallisuuteen ja uudentyyppisiin kirjallisuuskäsityksiin.

Manillaköysi oli tuonut Merelle mainetta groteskin sotaromaanin kirjoittajana ulkomailla ja vuonna 1963 Korfulla kansainvälisen kirjallisuuspalkinnon. Sihvon mukaan Meri vieraili näihin aikoihin ulkomaisissa kirjallisuusseminaareissa, muun muassa Leningradissa 1963 Euroopan kirjailijaliiton Comesin kongressissa, jossa oli aiheena nykyromaani. Aiemmin samana kesänä Meri osallistui myös Lahden ensimmäiseen kirjailijaseminaariin, jossa sielläkin puhuttiin uuden romaanin noususta. Peiliin piirretyssä naisessakin otetaan kantaa modernismiin, kirjailija- ja insinöörihenkilöiden ironisen vuoropuhelun avulla:

[Kirjailija:] – Mitään modernismia ei ole OLEMASSAKAAN. Kato vaan, ketkä siitä puhuu. Semmoiset, joista sanotaan, ettei ne ole modernisteja, ja semmoiset, jotka ei ole mitään, mutta haluaisivat olla jotain. Mitä se semmoinen modernismi on?

[Insinööri:] – Älä sitä minulta kysy.

[Kirjailija:] – Helvetti, en minä sitä sinulta kysynyt. Se oli retorinen kysymys, jonka mä jätin ilmaan.

Romaanihenkilönä kyseinen kirjailija on Meren irvikuva, kaukana alter egosta. Hän on entinen Suomen mestari nyrkkeilyssä ja ottaa insinöörin kanssa välillä halukkaasti fyysisestikin yhteen, kuin vanhan roolin muistaen. Viisi teosta tuottanut kirjailija on kokeillut uudenlaista kerrontaa ja pettynyt siihen niin kuin itseensäkin. Kirjailija muuttuu murhanhimoiseksi ja uhkaa tappaa häntä kuuntelevan insinöörin kahvikupilla.

Kaksi vuotta taksia kuljettaneelle Einolle kirjailija kertoo työnsä olevan raakaa ja veristä hommaa, joka jonkun on kuitenkin tehtävä. Näin kirjailijan työ vertautuu suoraan sotilaan työhön. Peiliin piirretty nainen sisältää jonkin verran sotajuttuja, jotka tuovat väistämättömästi mieleen Manillaköyden makaaberit ja groteskit kertomukset. Sota on lähellä kaikkia romaanihenkilöitä, vaikka sen päättymisestä on jo kulunut vuosia. Tämän tästä henkilöt kuin lamaantuneina vajoavat muistoihin, ja vuodet -39, -41 ja -44 tulevat huulille.

Uskonnollisia lukijoita ei miellyttänyt romaanihenkilöiden humalaiset pohdiskelut Jeesuksesta käpykaartilaisena. Peiliin piirretty nainen ei käynnistänyt samanlaista kirjasotaa kirkon ja Otavan välille kuin Hannu Salaman Juhannustanssit (1964), jossa siinäkin humalaiset rienasivat railakkaasti uskonnollisia dogmeja. Meren romaanihenkilöt pohdiskelevat saunassa kylmän sodan uhkakuvia atomipommien sienipilvistä lähtien.

Perusero Väinö Linnan ja Veijo Meren, kahden kansainvälisesti tunnetuimman sodanjälkeisen kirjailijamme, välillä on Kai Laitisen mukaan romaanikertojan asenteessa ja kuvaustavassa. Kun Linnan klassikoiden kertoja kehittää kunnianhimoisesti ”elämän suhteellisuusteoriaa”, Meren kertoja ei näe tällaiselle projektille tarvetta vaan antaa maailman ja minän rajan osittain hämärtyä. Tästä johtuen Peiliin piirretyssä naisessa miljöön ja henkilöiden kuvaus muuttuu tajunnanvirtamaiseksi, kaoottiseksi ja rytmittömäksi ”minänmaailmaksi”, kuten Tuomas Anhava on luonnehtinut 1950-luvun modernistilyyrikoiden yhteydessä.

Matkakirjallisuuden klassikkona Peiliin piirretyssä naisessa näyttäytyy Merelle erittäin tyypillinen hukkareissun aihe, joskin ei niin voimakkaasti kuin Manillaköydessä tai Everstin autonkuljettajassa (1966). Kuolleen taiteilijavanhuksen kyytimiehenä Eino Ketolasta kasvaa modernismin läpilyönnin todistaja: vanha taidekäsitys menehtyy edustajiensa mukana ja uuden kannattajat valtaavat estradit ja parnassot (sekä taksiautot) kovaäänisesti remuten. Pekka Tarkka vertaa Peiliin piirrettyä naista François Truffaut’n elokuviin: kerrontaa hallitsevat pitkien kuvausjaksojen lisäksi lukuisat poikkeamat harhapoluille, koomiset vuoropuhelut ja traagiset yllätykset.