Karhunkivi

Vesa Haapalan (s. 1971) hyppy runoudesta proosaan on rohkea. Haapalan ensimmäinen romaani Karhunkivi on kieleltään upea ja aiheeltaan vaikea. Se kertoo vaikeuksissa olevasta isästä, joka yrittää saavuttaa yhteyden mielenterveydellisistä ongelmista kärsivään nuoreen poikaansa. Kirjassa kuvaillaan tuskallisen tarkasti, miten käytöshäiriöinen Lauri vaikeuttaa muuten melko tavallisen perheen arkea.

Karhunkiven hahmojen arki on keskeytymätöntä pelkoa.

Karhunkivi tuo mieleen Jaakko Yli-Juonikkaan hiljattaiset romaanit. Yli-Juonikas mainitaankin lopun kiitoksissa eräänä Karhunkiven kommentoijana, neuvojana ja kannustajana. Kuten Yli-Juonikkaalle, myös Haapalalle romaani on keino käsitellä kipeitä asioita ja vapautua niistä. Tunnelma on molempien kirjailijoiden teoksissa pääasiassa ahdistava ja kylmä. Haapala kirjoittaa: ”Joka päivä tässäkin kaupungissa vierailee kylmyys.” (s. 23)

Havainnoimisen tärkeys

Karhunkivi sijoittuu pääasiassa Vantaalle, Vesa Haapalan kotikonnuille, ja Karhunkiveksi nimetylle romaanin perheen mökille, jossa isä yrittää pysyä järjissään heittäytymällä tontin kunnostamiseen liittyviin töihin. Kaunis luontokuvaus pehmentää vakavaa tarinaa.

Kerrontaratkaisu on mielenkiintoinen. Puhujana toimii perheen nimettömäksi jäävä isä, joka suuntaa sanansa tapahtumien keskiössä olevalle Laurille. Isän suhtautuminen poikaansa vaihtelee. Mukana on vihaa, mutta myös ymmärrystä: ”Minä ymmärrän häntä. Aivan kuten kaikki muutkin hän vain yrittää saada kiinni mielihyvästä tässä elämässä, joka murtuu kaikkialta, mutta hänen mielensä on aivan liian nopea, se ei sopeudu edes sekunnin odotukseen.” (s. 59)

Vakavasta sairaudesta kärsivien ihmisten arki rytmittyy sairauden ympärille.

Vantaalaisen kodin elämä on yhtä vuoristorataa. Arki on vaikeaa, Lauri piinaa arvaamattomalla käytöksellään muuta perhettä. Vanhemmat syyttävät itseään ja toisiaan pienimmästäkin Laurin kasvatukseen mahdollisesti liittyneestä virheestä. Ulkopuolinen ymmärrys on vähäistä. Muut ihmiset ja yhteiskunta suhtautuvat poukkoilevaan Lauriin vihamielisen välinpitämättömästi, hänen vanhempiinsa penseän säälivästi. Kulissien pitäminen pystyssä tällaisessa tilanteessa on vaikeaa.

Paitsi mökkitöihin, isä takertuu havaintoihin pysyäkseen kiinni elämän syrjässä. Hän on kiinnostunut elokuvista, etenkin lännenfilmeistä, mutta epäilee niihin kohdistuvan tutkimuksensa mielekkyyttä. Kaikkein eniten hän saa puhdasta mielihyvää luonnosta. Hän yrittää vakuutella itselleen, että jo pelkkä havainnoiminen riittää syyksi jatkaa elämää: ”Mikä tässä päivässä on erityistä? Se, että olemme yhä pystyssä. Se, että saan nähdä orapihlajat, aronioiden mustina kiiltävät tertut ja että minulla on tämä lihasta ja tähdistä koottu ruumis, joka näkee huolellisesti meikatun musliminaisen.” (s. 100)

Komea avaus

Vesa Haapalan tausta runoilijana näkyy siinä, että Karhunkiven kieli on kauniin runollista. Kertoja vertaa puiden kuolemaa ihmisten kuolemaan: ”Kun ihminen kuolee, lähtö on lopullinen, mutta puut lähtevät vielä lopullisemmin. Jää pelkkä kanto, josta ei nouse laulu, myöhemmin ehkä sienet tai savu, lehtipuista versot.” (s. 108)

Karhunkiven hahmojen arki on keskeytymätöntä pelkoa. Se on sairauden läheisyyttä, romahdusta ja kauhua. Kirja muistuttaa kipeää tekevällä tavalla siitä, kuinka pieninkin muutos – kuten lapsen henkinen sairaus – suistaa elämän pysyvästi raiteitaan. Tämä tekee Karhunkiven vaikeaksi lukea, vaikka se on pituudeltaan lyhyt, ja vaikka se on kirjoitettu kauniisti.

Aivan kuten Jaakko Yli-Juonikkaan kirjoissa, Haapalan proosassa on vähän toivoa. Toivo ja tuska sekoittuvat toisiinsa mieleenpainuvalla tavalla: ”Joka päivä on ihme. Joka päivä odotan romahdusta. Osaan ennustaa liikkeiden suunnan, mutta en tiedä, mitä tapahtuu. On järjestettävä tilaa, valmistauduttava. Tiet tehkää suoraksi…” (s. 151)

On selvää, että runoilijana aloittaneen Haapalan tulevaisuus on prosaistina.

Vakavasta sairaudesta kärsivien ihmisten arki rytmittyy sairauden ympärille, eikä niin kutsuttua tavallista elämää ole silloin helppo nähdä. Karhunkiven Laurin tapaus eroaa tosin tyypillisestä siinä, ettei hän ole koskaan kokenut helpompaa elämää, ja kuvittelee siksi olemassaolon lohduttomaksi kärsimykseksi. Toivoa tilanteen paranemiseksi on vaikea nähdä.

Mitä pidemmälle Haapalan romaani etenee, sitä ahdistavammaksi ja surullisemmaksi sen tunnelma muuttuu. Lukija odottaa romahdusta. Sitä ei kuitenkaan onneksi tule, vaikka isä ruoskii itseään säälimättä ajatustensa ja tekojensa takia: ”Tämä on liian vaikeaa, kirjoitin sinä vuonna, kun täytin neljäkymmentäyksi. Olen epäonnistunut isän ja ymmärtäjän tehtävässä, muusta puhumattakaan.” (s. 219)

Karhunkiven loppu on varovaisen rohkaiseva. Sen myötä Haapala irtautuu jonkin verran Yli-Juonikkaan hieman masentavammasta tavasta kertoa. On selvää, että runoilijana aloittaneen Haapalan tulevaisuus on prosaistina. Karhunkivi on komea avaus.