Vantaa

Tarvitaan noin sata kilometriä pitkä joki, mutaisia rantatöyräitä ja yhdeksän vuosisataa keskiajalta eteenpäin. Otetaan mukaan kulkija, jolla on erästäjän sydän, perhorasia ja kirjoitusvälineet. Hämmennetään kirkonkirjoja ja historian lehtiä. Poimitaan sekaan runousopin kantamia hedelmiä. Annetaan kypsyä yön hiljaisina tunteina ja tarjoillaan Otavan tähtien valossa.

Tämä resepti tuskin löytyy kovinkaan monen tyttären äidiltään ja isoäidiltään perimistä reseptivihkoista. Sen sijaan kannattaa penkoa isoisien tuohikontteja ja tupakka-askien kylkiä. Kirjallisuudentutkija Vesa Haapala tekee oman eräretkensä miehiseen maailmaan Vantaanjoen varrella. Esikoisrunoteos Vantaa antaa paitsi palan savea ja kuohuvaa vettä myös runoiksi puettua historiaa ja kulttuuria.

Eteläistä Suomea halkovalla joella ja sen rannoilla kulkijat ovat enimmäkseen miehiä: kauppiaita, sotureita, eränkävijöitä, kirkonmiehiä, ”jotka työnsivät aironsa aaltoihisi”. Joki näyttäytyykin Haapalan tekstissä naisellisena, jopa eroottisena elementtinä. Hiljaa virtaavaan ja pärskivään veteen on ehkä aikojen kuluessa ja miesten huomaamatta laskettu niin lapsi- kuin tiskivedet. Joki on myös naisen ja miehen liitto: ”Joki, eleginen, virtaa parisäkein ohi kirkon, lehdon, tilusten / hunnuissaan surviaissääskien paratiisi”.

Toisinaan Haapala antaa joelle äänen ja persoonan. Se sepittää jotain tai yrittää opettaa. Ennen kaikkea se on kuitenkin vertauskuva ajan virrasta. Samalla tulee esiin Haapalan missio. ”Runoilijan tehtävä…me ohjaamme vuosisadat akanvirtaan, / saarramme sielut runon silmukkaan ja pelastamme seudun.” ”Niin työmme oli löytää aika, tuoda valoon seuduista hahmottomin /…koota kellojen sointi / kaiken hävitetyn takaa.” Runoilija etsii aikaa paperilla ja ajan virran viemiä sukupolvia. Ehkä hän on jonain pakkasyönä törmännyt siihen tonttuun, joka ei saa unta ja pohtii ainaista ongelmaansa. Ovat sitten puoleksi unissaan olleet kulkevinaan pitkin ajan virtaa.

Kokemus ajan virrasta pysähtyy kuitenkin hetkittäin. Haapala yhdistää eri aikoja toisiinsa esimerkiksi niin, että keskiaikaisen sistersiläismunkin matkan varrella on Riihimäen liittymä ja huoltoaseman bensaletkut.

Jossain vaiheessa Haapalaa lukiessa tuntuu siltä, kuin olisi eksynyt Markku Paasosen luomaan maailmaan. Meren tilalla ja rinnalla on vain joki, ja verkkoon tarttuu tarunomaisen sijaan ennemminkin museoitavaksi kelpaavia esineitä ja henkilöitä. Meressä ja joessa on kuitenkin samaa alkuvoimaa, muistia ja mysteeriä.

Esikoiskirjailijaksi Haapala on loihtinut harvinaislaatuisen kokonaisuuden, jossa kaikki tuntuu olevan huolellisen harkinnan tulosta. Vantaassa on erillisen aloitus- ja lopetusrunon lisäksi kolme osastoa: ”Tie ylös ja alas”, ”Maan vetovoima” sekä ”Vuokartat”. Nimistä tulee mieleen, että runoilija ei todellakaan leiju fantasiamaailmassa vaan kulkee jalat tiukasti maassa karttamerkkejä seuraten. Kertojaminän rinnalla on monta monologin tai puheenvuoron esittäjää, mm. isä, isoisä, äiti ja poika. Oman suvun tarina limittyy Vantaanjoen laajempaan historialliseen kehykseen, ja joen varteen mahtuu poimintoja niin Stenvallista eli Aleksis Kivestä kuin hirtetystä hevosvarkaasta. Haapalaa on selvästi poltellut sellaisen kertominen, joka on jäänyt kertomatta ja keksimättä.

Muutamaa proosarunoa lukuun ottamatta Haapala käyttää säkeitä. Joihinkin runoihin tämä istuu kuin isän polveen, toisiin ei. Tai riippuu, mitä runolta odottaa. Jos haluaa ehjän kokonaisuuden, historiallista tietoa ja kaikuisaa kieltä, Haapala täyttää toiveet. Jopa ylittää ne. Kaivertamaan jää kuitenkin halu tuntea rinnassaan läikähdys lämmintä naurua, merkitysten tihenevää jännitystä, yllätyksellisyyttä tai kielellä leikkimisen riemua tajunnanvirran liian valjastamisen sijaan. Ensimmäisen, raskassoutuisimman lukukerran jälkeen vasta kokoelman lopussa oleva ja pojan suuhun laitettu ”Isi” sai lepattamaan kuin haavanlehden tuulenhenkäyksessä. Sitä olisi mielihyvin havissut jo aikaisemmin ja enemmän!

Heliseehän Haapalan kieli rikkautta ja runollisuutta. On taitavasti käytettyä vanhahtavaa kieltä, adjektiiveja, metallin sointia ja potkua, varsinkin pronssin, joka on runoilijan suosikki. Kaunosielu huokaisee tai epäesteettisesti alkaa kuolaamaan runoilijan kantaessa eteen sellaisia lauseita kuin ”hänen nimensä silkkipaperin oksistossa”. Epätieteellisen kirjallisuudentutkimuksen puolelle saattoi mennä ekskursio, jossa kartoitin, miten monta Suomen kielen kauneimmista sanoista löysin Vantaasta. Mikael Agricolan juhlavuoden kunniaksi julistetussa kilpailussa vei voiton sana äiti. Muita suosituimpia sanoja olivat rakkaus, rakas, kiitos, lumi, kaunis, kulta, usva, aamu ja koti. Kokoelman miehisyydestä huolimatta äiti esiintyy Vantaassa yli kymmenen kertaa. Myös kaikki muut kilpailussa menestyneet sanat kiitosta, kaunista ja usvaa lukuun ottamatta saavat sijansa Haapalan tekstissä.

Jos taas saisin äänestää Haapalan runojen rumimmat yksittäiset sanat, kannatusta saisivat ”Mäkkäri”,” säksättävät”,