Alastalon salissa

Alastalon salissa kuvaa suomalaisen seremoniallisuuden. Romaani on puhuttanut myös kirjallisuudentutkijoita ilmestymisestään lähtien.

Romaanissa Alastalon salissa käydään läpi suomalaisen seremoniallisuuden kirjo. Puheena ovat niin penkkijärjestys kirkossa kuin kahvituksen kiemurat pakkopullineen, vielä kiemuraisempi totinjuominen ja keskustelujen aloittaminen kierrellen ja kaarrellen. Suomalainen ei käy kahvipöytään ennen kuin on käsketty kolmannen kerran ja kahvi on kylmää. Alastalon salissa pelataan roolipeliä. Jokaisen on soviteltava itselleen oma roolinsa, joka onkin jo ennalta määrätty. Tämän tuo hyvin esiin kullekin tupakkamiehelle parhaiten sopivan piipun valinta. Jokainen tietää lopputuloksen, mutta pohtii kuin kokeeksi vaihtoehtoja. Vasta sosiaalinen nousu, kuten ryhtyminen kolmimastoparkin osaomistajaksi, mahdollistaa roolin muuttumisen.

Tuomas Anhavan melko jyrkältä tuntuvan mielipiteen mukaan (Maailman kirjat ja kirjailijat, 1957) Volter Kilven (1874–1939) pääteokseksi katsottu romaani Alastalon salissa ”merkitsi romantiikan ja realismin loppuunvientiä, huipennusta ja umpikujaa”. Kilpi teki Anhavan mukaan kielelle ”sen luontoista väkivaltaa, jota ei kaikin kohdin voi puolustaa eikä perustella”.

Loppusyksyllä 1933 kahtena, yhteensä yli 900 sivua käsittävänä niteenä ilmestynyt romaanijärkäle voitti lukijoita puolelleen hyvin hitaasti. Kilpi oli alkanut vasta viisikymmenvuotiaana kirjoittaa syntymäpitäjäänsä Kustaviin sijoittuvaa Saaristosarjaa, josta lopulta kehkeytyivät Alastalon salissa, Pitäjän pienempiä (1934, sisältää novellien lisäksi pienoisromaanin laajuisen Ylistalon tuvassa) sekä romaani Kirkolle (1937).

Kiinnostavia tietoja teosten syntyvaiheista saa Pekka Tarkan toimittamasta Volter Kilven ja Alvar Renqvistin välisen kirjeenvaihdon kokoelmasta (Kirjailija ja hänen kustantajansa, 1990). Kilpi puolusti itsevarmasti etukäteen teosten eeppistä laajuutta ja oli jälkikäteen katkeroitunut kirjojen saamasta vähäisestä huomiosta. Otavan mainososaston tiedusteluun, mille lukijapiireille Alastalon salissa -romaania voisi erityisestä suositella, Kilpi vastasi lähes marttyyrin elkein: ”tuleville suomalaisille lukijapolville”.

Ennustus oli kuitenkin melko osuva, sillä ensipainoksen (jota myytiin vain muutamia satoja kappaleita) jälkeen Alastalon salissa ilmestyi toisena painoksena 1965, ja Kilpi-renessanssi alkoi vasta, kun kirjailijan kuolemasta oli kulunut lähemmäs puoli vuosisataa. Alkuperäisjulkaisun näköispainos ilmestyi kahtena niteenä 1988, ja sen jälkeen romaania on ollut säännöllisesti saatavana kovakantisena ja nyt pokkarina. Aikalaisissa kummastusta herättänyt romaani alkoi saada kulttikirjan mainetta, jota vahvisti vielä sijoittuminen kaikkien aikojen parhaaksi suomalaiseksi romaaniksi Helsingin Sanomien kulttuuriosaston yleisökyselyssä 1992. Lisäksi jo 1980-luvun lopulla alettiin Kustavissa järjestää Volter Kilpeen ja Saaristosarjaan liittyviä kesätapahtumia, joiden pohjalta on kehittynyt yksi suosituimmista kirjallisuusfestivaaleistamme.

Avoin muoto sallii eri tulkinnat

Lukiessani ensimmäistä kertaa Alastalon salissa – kyse oli vuoden 1988 näköispainoksesta, jonka lukeminen vaati myös konkreettista työtä, sivujen leikkaamisen auki paperiveitsellä – olin innostunut romaanin avoimesta rakenteesta, joka salli sivukertomusten, mm. herkullisten merimiesjuttujen, tulla mukaan olennaisiksi osiksi tarinaa.

Kilven oma vahva kanta, jota hän tähdensi kustantajalleen jo ennen kuin teos oli lopullisessa muodossaan, tosin oli, että kyseessä ei ole realistinen historiallinen tarina eikä myöskään kansatieteellinen kuvaus talonpoikaispurjehduksesta. Yhden päivän tarina kuvaa noin kuuden tunnin tapahtumia Alastalon salissa lokakuun alkupuolella. Eletään suurin piirtein 1860-luvun puoliväliä. Kustavin mahtimiehinä itseään pitävät isännät sekä muut hankkeesta kiinnostuneet ovat kokoontuneet merkitsemään allekirjoituksellaan osuuksia kolmimastoisen parkin rahoitussopimukseen. Ulkoisia tapahtumia on vähän. Kilpi korostaa niiden rituaalinomaisuutta. Isännät symboloivat pakostakin omaa sosiaalista asemaansa – tai kuvitelmaansa siitä – valitessaan istumapaikkaa, talon tarjoamaa lainapiippua ja vuoroaan kahvin ja totin noutoon tai keskustelun avaamiseen.

Kilpi luo laajan skaalan ulkoisten ja sisäisten tapahtumien kuvaamiseen. Keskeisten isäntien ajatukset, aikomukset ja lopulta myös teot – nuoruuden sankaritekoja tai harha-askelia myöten – tulevat ilmi tekstin monipolvisessa juoksutuksessa. Romaanin lumo onkin tässä kielipelissä, jonka takaa hahmottuu vähitellen pitäjän miesten sosiaalinen hierarkia. Toisten arvoasema on kiistaton, toiset miettivät koko ajan oman asemansa parantamista ja yrittävät kohentaa sitä puheillaan ja teoillaan. Onnistuessaan laivahanke tuottaa osakkaille huimia voittoja. Yksityinen ahneus tulee mukaan kuvioihin, mutta myös suunnitelman taloudellinen merkitys koko pitäjälle tunnustetaan. Pitäjän sosiaalisen ja taloudellisen kasvun käyttövoimana on myös suomalaiskansallinen kateus, joka varsinkin Pukkilan isännän ajatuksissa saa herkullisen satiiriset mittasuhteet.

Miesten hierarkian huippu – Langholman ja Alastalon tunnustettu asema pitäjän ykkös- ja kakkosisäntänä – käy hyvin selville Kilven kuvauksesta. Kolmannesta sijasta käydään ajatuksissa jatkuvaa taistelua, mutta pyramidin alemmilla portailla on sen sijaan sopuisampaa. Langholma on auktoriteetti, jonka mietteet parkin rakentamisesta Alastalo ottaa toteuttaakseen. Pukkila näkisi itsensä mielellään Alastalon saappaissa, mutta tämä palauttaa hänet todellisuuteen muistuttamalla menneistä. Salin keinutuoleissa on tilaa vain Langholmalle ja isännälle itselleen, muut saavat sovittautua ahtaasti seinänvierille.

Kilpi tekee kuvauksessaan hyvin tarkan eron miesten ja naisten maailman välille. Naiset hoitavat tarjoilun ja valmistelevat pitopöytää keittiössä. He ovat näennäisissä sivuosissa epämääräisinä hahmoina ja ääninä. Parkkiasiasta ei puhuta naisten kuullen, mikä ei kuitenkaan tarkoita, ettei naisilla olisi kussakin perheessä tietoa hankkeesta ja mahdollisesti valtaa olla päättämässä siihen osallistumisesta. Varsinkin emännätön Härkäniemi saa useaan otteeseen pohtia ”naisväen järjenriitinkiä”, jota hän ei mielestään ymmärrä. Alastalon tyttären naimakaupoista kehkeytyy puolestaan jopa sanailuksi asti kiihkeää dramatiikkaa, kun nuorten omat kuviot eivät tottelekaan isäntien ajatuksia.

Kilven käyttämä avoin kerronta on saanut ymmärrystä vasta suomalaisen modernismin 1950-luvulta lähtien tapahtuneen lopullisen murtautumisen ja jopa 1980-luvulla alkaneen postmodernismikeskustelun myötä. Kuvaavaa on, että akateemisessa tutkimuksessa on perustellusti voitu nähdä Kilven romaaniteksti sekä modernin ilmentymänä (Lea Rojola: Varmuuden vuoksi. Modernin representaatio Volter Kilven Saaristosarjassa, 1995) että antiikin eepoksen jatkumona (Pirjo Lyytikäinen: Mielen meri, elämän pidot. Volter Kilven Alastalon salissa, 1992).

Lukiessani uudelleen Alastalon salissa -romaania kiinnitin vahvasti huomiota Kilven menneitä sukupolvia arvostavaan asenteeseen. ”Raskaasti ja rakkaasti kirjoitettu kirja” on omistettu vaimovainajan muistolle. Kirjan alkulukujen jo ollessa ladottuna Kilpi halusi liitettäväksi mukaan johdannon, joka oli kirjailijan Kustavin kirkon 150-vuotisjuhlassa elokuussa 1933 pitämä korkealentoinen puhe kirkkomaalla lepäävistä vainajista. Kilpi halusi kunnioittaa omalla lannistumattomalla työllään menneiden sukupolvien työtä. Renqvistille hän kuvasi sisuaan:

”Minun työtavallani, joka joskus joudun saman uppiniskaisemman lauseen kanssa kamppailemaan vaikka kuukausmäärän, tämä valmistuminen on kyllä melko epämääräinen asia. En saata tinkiä, väistää tai mennä ohi, vaan on puskettava puhki, ja sellaisessa työssä aika muuttuu hyvin relatiiviseksi.”

Lausuma saattaa selittää, mitä Anhava tarkoitti kielelle tehdyllä väkivallalla. Alastalon salissa ei ole yhden illan lukemisto. Kai Laitinen toteaa sattuvasti analyysissään (Suomen kirjallisuus 1917–1967, 1970) että romaanin lukeminen on ”parin viikon työ”. Lukijan on tuon työn lisäksi tultava Kilpeä vastaan omalla myönteisen uteliaalla asenteellaan. Romaanin juonesta saa kiinni vasta useamman sadan sivun verran tuumailuja ja aikomisia kahlattuaan. Vähitellen Kilven tyyli, kansankieltä tavoittelevat murresanat ja tekstin monitasoisuus ja näkökulmat alkavat viehättää. Isäntien pikkutoimet, ajatukset ja mielipiteet toisistaan ovat pintatasoa, syvemmällä on itsekriittinen mutta silti sympaattinen näkemys suomalaisuudesta. Kilpi kirjoittaa rakastavasti kotipitäjästään ja sen perinteistä. Laivaa ei saada valmiiksi romaanin sivuilla, mutta se on valmiina sen puuhaajien päässä. Ei romaanikaan ole valmis pelkkänä tekstinä paperilla. Se syntyy lukijan päässä. Tämä on osaltaan Kilven moderniutta.