Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Utuinen, estoinen rakkaus

Seija Vilén, 30.4.2011
Ali Shaw: Tyttö joka muuttui lasiksi 394 s., Atena 2011 Kääntäjä(t): Taina Wallin

Brittiläisen Ali Shaw’n esikoisromaani Tyttö joka muuttui lasiksi (The Girl With Glass Feet) on sekoitus fantasiaa ja psykologisoivaa realismia. Se on tarina tytöstä, jonka keho vähitellen kristallisoituu, ja pojasta, jonka tärkein suhde maailmassa on omaan kameraan. Romaani kertoo heidän orastavasta rakkaudestaan ja sen vääjäämättömästä jähmettymisestä kovaksi ja kuolleeksi muistoksi. Hauraista, särkyvistä hetkistä ja vielä hauraammasta toivosta.

Kirjan fantasia toimii kauniisti: Shaw’n kuvaukset fiktiivisestä St Hauda’s Land -saaresta ja sen pohjoisesta, karusta maisemasta ovat suontuoksuisia ja herkkiä:

”Suokaasut olivat kohonneet helteiseen ilmaan koko päivän, marmoroineet sinisen taivaan pullolasin vihrein ja ruskein sävyin. […] Suo oli kurluttanut joka suunnalla yskien sisuksistaan vastasyntyneitä kärpäsiä.”

Maailmaa kameranlinssin kautta tarkkaileva Midas Crook tallentaa valon heijastuksia ja pieniä yksityiskohtia, mutta oikeat lihaa ja verta olevat ihmiset saavat hänet kangistumaan. Midas kuitenkin rakastuu lasijalkaiseen Idaan, kalpeaan tyttöön, joka näyttää mustavalkoiselta valokuvalta.

Toinen merkittävä henkilö Midaksen elämässä on hänen kuollut isänsä, Midas Crook vanhempi. Isän haamu tuntuu seuraavan poikaa kaikissa tilanteissa, jähmettävän hänen liikkeensä ja kangistavan jäsenet. Kaikki, mihin Midas koskee, muuttuu – ei suinkaan kullaksi vaan jäiseksi pinnaksi. Lasiksi.

St Hauda’s Landin saari on yksinäinen läiskä jossain pohjoisessa. Talvisin siellä on kylmä: ”Tienvieren puut olivat vanhojen naisten kumaraan painuneita valkeita päitä. Lumi sateli laiskasti ja laskeutui ojanpientareella mustarastasta raahaavan kollikissan turkille.” Luonnon kiertokulku on vääjäämätön tosiasia, kuten on myös Idan lasittuminen. Ja kuolema.

Fantastisia olentoja

Tarinaa kansoittavat oudot oliot. Kiehtovimpiin kuuluvat pienet miniatyyrilehmät – lentävät yökkössiipiset naudat, joita suolle erakoitunut eksentrikko Henry Fuwa kasvattaa. Fuwalla on pieni mökki keskellä metsää, Midaksen äitiin liittyvä menneisyys ja mahdollisesti tietoa siitä, miten lasin leviämisen voi pysäyttää. Tai ainakin Ida uskoo niin. Itse asiassa Fuwa on syy siihen, että Ida alkujaan tuli saarelle.

Yökkössiipisten lehmien lisäksi St Hauda’s Landin saarelta löytyy muitakin ihmeellisiä olentoja:

”’Uskotko, että metsässä on eläin, joka muuttaa kaiken, mihin se katsoo, lumivalkoiseksi?’

Ida huokasi. ’En. En usko.’

Henry nojasi taaksepäin partaansa raapien. Sitten hän nojautui uudelleen eteenpäin. ’Uskotko, että näillä saarilla on lasiruumiita, piilossa suolampareissa?’

Meduusat välkkyvät rantavesissä, niiden loiste voimistuu kuolemaa kohti. Kirjan loppupuolella kuvaillaan sitä, miten niiden kipinät muuttuvat verenpunaiseksi ja turkoosiksi valoksi kunnes jokin ui lahden poikki ja sammuttaa kimmellyksen. Kaikki nämä satumaiset hahmot saavat jatkamaan lukemista, tarttumaan kirjaan ilta illan jälkeen uudestaan.

Vääjäämätön lasi

Lasi jatkaa leviämistään, vaikka parannuskeinoja yritetäänkin etsiä. Idalla on etenevä sairaus, kuin syöpä tai Alzheimerin tauti. Sen kasvua voi yrittää hidastaa, mutta parannuskeinosta ei kukaan ole täysin varma.

Kerronta Idan lasijaloista heijastaa kuvia lukijan silmien eteen. Päkiän sisällä törröttävistä luista näkyy vain aavistuksenomaisia häiveitä, jalkahovin kohdalla uiskentelee ”ansaan jääneitä verijuovia kuin värikiehkuroita marmorikuulan sisällä”. Siellä täällä lasittuminen on jäänyt epätäydelliseksi. Tuolla on neulanpiston kokoinen luomi, toisaalla hennonvaalea ihokarva.

Midas ei osaa katsoa Idaa suoraan. Hänen kameransa tarkentuu lasijalkoihin tytön nukkuessa. ”Ja nyt, tuijottaessaan seinälle kiinnittämäänsä kuvaa Idan lasisista varpaista, joiden läpi lakanan kuviot kuulsivat, Midas ajatteli, että Idan jalat olivat kuin valokuvan negatiivi: molemmat saman puolimaailman kansalaisia muistojen ja nykyisyyden välillä. Kuvan varpaat eivät olleet todelliset varpaat, jotka joustivat askelten mukaan; ne olivat valon leikkiä, joka osoitti, missä varpaat olivat ennen olleet.”

Midaskin on oman lasinsa vanki, kameranlinssin vangitsema silmä.

Luettavaksi tarkoitettu kirja

Tyttö joka muuttui lasiksi on aikuisten satu. Romaanin henkilöhahmot ovat tietenkin moniulotteisempia kuin perinteisissä kansansaduissa, joissa yksi edustaa hyvää ja toinen pahaa, mutta jotain litteää on näihin Shaw’n luomiin hahmoihinkin jäänyt. Midas on soperteleva, omiin estoihinsa jäätynyt poika. Hänen isäkompleksinsa junnaa paikallaan.

Tämän lisäksi jotain outoa tapahtuu siinä vaiheessa, kun kirjaa on jäljellä enää satakunta sivua. On kuin suomentaja, kustannustoimittaja tai kirjailija itse olisi väsynyt. Siihen asti niin laadukkaaseen tekstiin ilmestyy pieniä kirjoitusvirheitä ja tyyli hetkellisesti herpaantuu. Tässähän on ihminen muuttumassa lasiksi, mutta Midas vain lässyttää omista estoistaan!

Hiljalleen haurastuva Ida ”käkättää” luonteelleen hyvin epätyypillisesti Midaksen heitellessä isänsä vanhoja tavaroita mereen. Hämmentävä on myös kohtaus, jossa Midaksen ystävä Gustav paiskaa hänet lattiaan: ”Tappele vastaan senkin nössö! […] Senkin akka!” Kertomuksen miehiseksi kuvaillulla tappelulla näyttää olevan piristävä vaikutus Midakseen: yhtäkkiä ennen niin sössöttävä nynny tarttuukin tilanteeseen kuin tilanteeseen aiempaa huomattavasti innokkaammin. Toisaalla Ida huokailee: ”Miehet ja heidän ryntäilynsä… ei järjen hiventä.”

Kirjan fantasia toimii kauniisti.

Ehkäpä Shaw’n romaania ei kannata lähteä lukemaan loppuun asti moniulotteisena taideproosana. Siinä on kyllä paljon kaunista ja herkkää, mutta lajityypillisesti tämän kirjan voisi silti luokitella hyväksi lukuromaaniksi. Lukuromaani on yleistymässä oleva käsite, jolla tarkoitetaan vihteellistä, soljuvaa tekstiä ja helposti ymmärrettäviä tarinoita rakkaudesta ja väkivallasta. Tosin Tyttö joka muuttui lasiksi pohtii myös syvällisempiä, ihmisyydelle olennaisia ongelmia: yksinäisyyttä, eristyneisyyttä, vaikeutta kohdata toinen ihminen fyysisesti. Se käsittelee myös luopumista ja luonnon vääjäämätöntä kulkua.

Tämän kirjan seurassa viihtyy mainiosti. Se kai lienee pääasia. Siitä huolimatta, että loppu on ennalta arvattavissa ja rakastumisen psykologisointi jo hiukan kyllästyttää, St Hauda’s Land jää kummittelemaan mieleen vielä pitkäksi aikaa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto