Tyttö

Helsingin yliopiston germaanisen filologian laitoksella työskenteli kerrallaan yksi DDR-lehtori sinä aikana, kun opiskelin siellä 1980-luvun loppupuolella. Yleensä he opettivat erilaisia tekstitaitoja ja kirjoittamista.

Me lapselliset keltanokat laskeskelimme aikamme kuluksi, kuinka monta kertaa hymy häivähti derkkulehtoreiden totisilla kasvoilla, ja mietiskelimme, kuinka Deutsches Kulturzentrumin agenttikommando kyttäisi heidän epäilemättä täydellisen tylsää elämäänsä maamme pääkaupungissa.

Tyttö aloittaa trilogian, jossa seurataan päähenkilön kehitystä laiminlyödystä lapsesta avioliitossaan haaksirikkoutuvaksi naiseksi.

Omakohtaisen sävähdyttävänä koin myös hieman ennen Berliinin muurin murtumista 1989 tapahtumien polttopisteeseen tekemäni perhevierailun. Isäntäperheeni isä työskenteli poliisina Checkpoint Charliella ison saksanpaimenkoiransa kanssa, ja jollakin erikoisluvalla hän oli onnistunut järjestämään tyttärelleen ja minulle viisumin rajanylitykseen Länsi-Berliinistä Itä-Berliiniin.

Isä ei itse päässyt matkustamaan, vaan joutui edelleen vilkuttelemaan rajan yli jääneelle äidilleen muurin takaa. Corinna ja minä sen sijaan laskeuduimme S-Bahniin läntisestä tavaraparatiisista ja nousimme väritykseltään harmaaseen itään, jonka sävyjä piristivät vain lehmukset Unter den Linden -bulevardilla.

Tätä mielenmaisemaa vasten avaan leipzigiläissyntyisen ja lukuisasti kirjallisuuspalkitun Angelika Klüssendorfin (s. 1958) teoksen Tyttö, joka ilmestyi alkuperäiskielellään saksaksi nimellä Das Mädchen jo vuonna 2011. Kymmenisen erillisteosta (joista neljä romaania) julkaisseen Klüssendorfin teoksista Tyttö on toinen, ja sen jälkeen ovat ilmestyneet suomentamattomat April (”huhtikuu”) vuonna 2014 ja Jahre später (”vuosia myöhemmin”) vuonna 2018.

Tyttö aloittaa trilogian, jossa seurataan päähenkilön kehitystä laiminlyödystä lapsesta (Tyttö) tietään etsiväksi älykkääksi nuoreksi naiseksi (April) ja avioliitossaan haaksirikkoutuvaksi ja ainakin tältä osin illuusionsa menettäväksi naiseksi (Jahre später). Erityisesti ensimmäinen osa on psykologinen napakymppi, jonka disfunktionaalinen perhehelvetti voisi sijoittua universaalisti minnepäin maailmaa hyvänsä idän ja lännen rajoista piittaamatta.

Trilogiasta löytyy myös omaelämäkerrallisia aineksia. Aprilin tavoin Angelika Klüssendorf lähti länteen vuonna 1985, ja Jahre später -romaanin aviomies on saanut piirteitä hänen omasta ensimmäisestä aviomiehestään.

DDR:n aikaa on dokumentoitu runsaasti, etsitty STASI-agentteja ja analysoitu politiikkaa. Romaaneista kannattaa mainita Eugen Rugen In Zeiten des abnehmenden Lichts (2011) eli Vähenevän valon aikaan (suom. 2012) ja Lurra Editions -kustannuksen vuonna 2014 suomeksi julkaisema Marion Braschin Ja nyt hiljaisuus (Ab jetzt Ruhe, 2012). Braschin romaani on kehityskertomus, jossa sosialistisen järjestelmän yläkerroksissa kasvanut tyttö kehittyy nuoreksi naiseksi ja reflektoi samalla suhdettaan valtaan, joka toisaalta tarjoaa etuoikeuksia, mutta samalla rajoittaa.

DDR-sosialismin rajoissa

Tytön tragedia tapahtuu uusintana joka päivä ja joka hetki niin lännessä kuin idässäkin. Laiminlyötyjä ja hyväksikäytettyjä lapsia on maapallo pullollaan.

Ihmetellä ehkä saattaa kuitenkin sitä, että kontrollikoneiston luvatussa maassa yksilö ja perheyksikkö saattavat jäädä näin täydellisesti kaikkien turvaverkkojen ulkopuolelle. Tyttö ehtii kärsiä sadistisen alkoholistiäitinsä kynsissä viitisentoista vuotta, ennen kuin lastenkodin ankara pullukkatäti poimii hänet järjestelmän hoivaan, matkalla lutkaksi nimitellen.

Tytön kannalta kuvaavaa on se, ettei hän saa koko romaanin aikana itselleen edes kutsumanimeä. Vankilassa istuvan isän tyttärellä on velipuoli Alex, ja romaanin edetessä helvetillisen kärsimyksen keskelle syntyy vielä velipuoli Elvis, mutta tyttö jää Tytöksi.

DDR:n poliittinen järjestelmä kehystää Tytön kehityskertomusta hyvin hienovaraisesti ja ilmenee eksplisiittisesti koulussa toistettavina poliittisina sloganeina, juhlapäivinä ja lastenkodin juhlissa. Silti se on omnipotenttina läsnä kuin valvova isoveli.

Lähes kaiken nähnyt lapsi on oppinut katsomaan uhkaajiensa silmistä, onko peli menetetty.

Länsi näyttäytyy yhtäältä laiskurien paratiisina ja toisaalta uhkana. Oppitunneilla puhutaan siitä, miten atomisodan syttyessä tulee toimia, mutta opettaja vaikuttaa olevan menettelytavoista aivan yhtä tietämätön kuin katraansakin.

Kansanpoliisin kanssa Tyttö tulee tutuksi varastellessaan säännönmukaisesti perheelleen ruokaa ja itseään ystävällisesti kohteleville ihmisille lahjoja. ”Kun kansanpoliisi astuu luokkaan, tyttö aavistaa, että asia liittyy häneen. Poliisin luennoidessa sosialistisesta omaisuudesta tyttö suunnittelee strategiaansa. Hän aikoo kiistää kaiken. Hän yrittää lukea poliisin kasvoilta, millaiset mahdollisuudet hänellä on saada selityksensä läpi.” (s. 77.) Lähes kaiken nähnyt lapsi on oppinut katsomaan uhkaajiensa silmistä, onko peli menetetty.

Instituutioiden seinältä katselee aina Honecker, vaikka läntinen hapatus näivettää maata rock-musiikin ja muodin kautta. Jopa Tytön ravintolassa tarjoilijana työskentelevä äiti tuntee erityistä vetoa kapitalistisia miehiä kohtaan ja vetää heitä sarjoina parisänkynsä toiselle puolelle.

Myös vankilasta vapautunut isä yrittää uutta alkua äidin kanssa, ja hauskaa kestää, niin kauan kuin Tyttö jaksaa kantaa lempiväisille olutta lähikapakasta. Tämän yritelmän jälkeen isä rantautuu oman ravintolan pitoon Itämeren ääreen, jonne hetkeksi Tytönkin pelastaa. Meren äärellä Tyttö miettii: ”Länsi edustaa hänelle kaikkea, mitä hän ei koskaan tule saavuttamaan. Toisinaan hän yrittää kuvitella, miltä lännessä näyttää, mielikuvat vaihtelevat kraatterimaisesta sadun Laiskurilan maahan, mutta useimmiten lännen epätodellisuus tekee hänet vain levottomaksi. Siksi hän mieluummin pysyttelee tutussa ja turvallisessa; hän ajattelee veljeään, äitiäänkin, hän kaipaa nukkejaan, vaikka tekeekin päätöksen, että ei enää tarvitse niitä.” (s. 99.)

Lopulta Tyttö silti valitsee epävarmuuden ja vaikeat kysymykset. Hänestä tulee koulussa se, joka kansalaistaidon tunnilla ihmettelee, ”miksi hänen on elettävä tietyllä maa-alueella ilman mahdollisuutta poistua sieltä” (s. 159). Kysymykset eivät lähde hänen päästään sillä, että niiden esittäminen kielletään ja että opettaja tuijottaa häntä mykkänä ”kuin mitäkin marsilaista” (s. 159).

Isänmaan pohdinta saa Tytön hämilleen: ”Miten hän voi rakastaa kokonaista maata … kun ei pysty rakastamaan edes omaa perhettään, ja miksi isänmaata sanotaan isänmaaksi; jos hänen isänsä johtaisi jotakin maata, niin siellä kaikki olisi mullin mallin” (s. 131).

DDR:n valtion yhdeksän muutakaan virallista käskyä eivät luonnistu Tytöltä, joka on kotonaan kokenut aivan mielivaltaista kohtelua. Äiti on saattanut maanantaiaamun pöhnässä hymähdellä samalle asialle, josta tiistaiaamun krapulassa on antanut Tytölle selkäsaunan. Rakkautta Tyttö tuntee vain avutonta Elvis-vauvaa kohtaan, jota yrittää suojella äidin raivonpuuskilta.

Tytöstä polvi paranee

Tytön realistinen kasvutarina päihittää fantastisetkin kauhuromaanit mennen tullen ja palatessa. Tilannekomedian maustama pelkistetty kerronta korostaa sitä piinaa, jonka keskellä Tyttö velipuoltensa kanssa yrittää selvitä päivästä toiseen.

Äiti kuvaa itseään ”Jumalan vihaksi”, joka vyöryy suojattomien lasten päälle sattumanvaraisesti ja odottamatta. Romaani avautuu tilanteeseen, jossa lapset ovat olleet lukittuina kotiinsa jo monta päivää äidin lähdettyä juhlimaan.

Pitkästynyt 12-vuotias keikistelee äitinsä rintaliiveissä läheisen rakennusporukan miehille ja pakottaa liivit myös Alex-veljensä päälle. Ennen striptease-näytöstä Tyttö on heitellyt ulosteita kadulla kävelevien niskaan.

Klüssendorf havainnoi mestarillisesti Tytön mielialoja, tunteita ja kokemuksia. Tyttö vihaa äitiään, mutta tekisi mitä vain saadakseen hänet hetkeksi hymyilemään. Traumatisoitunut Alex sen sijaan keinuttelee itseään rauhalliseksi, kun äiti lopulta palaa retkiltään kuin mörkö: ”Äiti kulkee hitaasti heidän ohitseen, heihin katsomatta” (s. 11).

Klüssendorf havainnoi mestarillisesti Tytön mielialoja, tunteita ja kokemuksia.

Traagista näissä tarinoissa on niiden totuudellisuus: sadistinen äitikin on joskus ollut pieni, huolenpitoa kaivannut tyttö. Tyttö ei kuitenkaan kestä edes katsoa haalistunutta valokuvaa äidistään pienenä iloisena lapsena kylpyammeessa. Mitä tapahtui kylvyn ja elämän välissä?

Traagisinta näissä tarinoissa kuitenkin on Klüssendorfin todistus siitä, että Tyttö saattaa hyvinkin muuttua äidikseen. Lastenkotiin jouduttuaan Tyttö alkaa käyttää sisäistä manipulaatiovoimaansa myös muiden hallitsemiseen ja saa samanlaisia raivokohtauksia kuin äitinsä. Muut alkavat pelätä häntä ja hänen hillittömiä puuskiaan.

Tytön saattaa pelastaa hänen oma älynsä, jota jotkut opettajat yrittävät viritellä häntä käyttämään. Tyttö rakastaa romaaneja ja niiden vaihtoehtoisia maailmoja, joissa on tilaa myös hänenlaiselleen arvottomaksi itsensä tuntevalle hylkiölle.

Tyttö tahtoisi lentää villihanhien mukana ilman määränpäätä. ”Hän kohoaa painottomana ylöspäin, katselee maailmaa ylhäältä, näkee itsensä ruohikolla makaamassa, kädet sivuille levitettyinä, kaikki on lähellä, mutta samanaikaisesti loputtoman kaukana, hän lentää yhä korkeammalle, kunnes katoaa kokonaan näkyvistä.” (s. 211.)

Kriitikkona eläydyn Tytön kokemuksiin niin voimakkaasti, että huomaan empatian sävyttävän kuvaustani romaanista. Niin en kuitenkaan soisi käyvän, koska stoalainen toteavuus, pelkistetyt lauseet ja koruton tyyli ovat Klüssendorfin kerronnan parhaat ansiot. Tämä romaani ei saarnaa, vaan vakuuttaa asiallaan.

Toivottavasti Tytön seuraavat vaiheet saadaan pian suomeksi kirjan kansiin. Sen verran niistä voi paljastaa, että Tyttö antaa itse itselleen uuden nimen, eikä aio katsoa sivusta omaa elämäänsä.