Sammakko on sammakko

Kolme näytelmää sisältävä kirja ”Sammakko on sammakko” ilahduttaa: Pieni kustantaja on ottanut painoksen juuri näytelmistä, ja kirja on läpileikkaus työparin yhteistyöstä. Tulos osoittaa, että tiimikirjoittamisella on perusteensa, kun teemat kestävät. Näissä produktioissa perusteemoina ovat syyllisyys ja syyllistäminen sekä tuomitsemisen vaikeus.

Näytelmäkirjailijat Aapo Junkola (s. 1935) ja Arto Seppälä (s. 1936) ovat tehneet yhteistyötä 1990-luvun alkupuolelta lähtien. ”Sammakko on sammakko” -kirjassa on kaksi heidän yhteistä draamaansa ja lisäksi yksi Junkolan näytelmä. Kaikki tekstit pohtivat muistia, menneisyyttä ja tiedon oikeellisuutta. Aapo Junkola on tamperelainen juristi, jolla on pitkä ura oikeuslaitoksen palveluksessa. Arto Seppälä samoin on tamperelainen, taustaltaan toimittaja. Hän toimii vapaana kirjailijana.

Näytelmien henkilöitä kuvaavat heidän käsityksensä oikeudesta ja moraalista. Laki määrittää oikeuden, joka luetaan laeista siten, kuin käytäntö vähitellen määrittelee. Moraali on lukutaitoa ja sovellusta. Näytelmien henkilöt ovat sokeita, läpinäkyviä ja särkyviä. Tekijät ovat yhteisproduktioissa jakaneet syyllisyyskysymykset melko vahvasti sukupuolen mukaan. Miehet ja naiset puhuvat eri kielellä eivätkä ymmärrä toisiaan. Tuloksena on tuskainen yksinäisyys, jota ihmiset tuntevat ihmisten joukossa. Tätä vastaan voi – ja pitää – kapinoida. Väite on näytelmissä perustellusti näytetty toteen.

Sammakko on sammakko -näytelmän aiheena ovat insestiepäilyt. Epäilystä käynnistyy mutkikas oikeudenkäynti perheenisää vastaan. Insestiepäily tarttuu kuin tauti tutkivaan viranomaiseen, jonka mielikuvitus saastuu niin, ettei hän voi ajatella epäiltyä muuna kuin syyllisenä. Kyky erottaa oikea väärästä vinoutuu: epäily ei tarvitse näyttöä – kaksinaismoralismi paljastuu. Vallan laillinen väärinkäyttö on näytelmän raskainta kaliiberia.

Näytelmän nimi tulee sosiaalivirkailijan lausahduksesta, kun lapsi on piirtänyt sammakon. Kuvan pitäisi virkailijan mielestä osoittaa, että lapsi on joutunut insestin kohteeksi. Lapsi on kuitenkin piirtänyt kuvan lemmikistään. Epäilyistä vapautuminen on vaikeaa. Vaikein osuus alkaa kuitenkin lapsen huostaanoton jälkeisessä kotiinpaluussa. Isä kantaa edelleen isyyttään. Teksti asettuu heikoimman puolelle, joita ovat: isä, lapsi, äiti ja äitipuoli.

Kantaesityksensä vuonna 1994 saanut näytelmä on yhä ajankohtainen. Aiheen vakavuudesta huolimatta tekstin komiikka tuntuu vapauttavalta.

Peipposten kutsu -näytelmän päähenkilö on nuori raiskaaja, Tenho. Hänen asenteitaan ja mieltään tutkivat niin asianajaja kuin psykiatrikin. Ennen kuin päästään oikeussaliin, pohditaan pitkälle jääkiekkoakin ja sen seksuaalista luonnetta. Pelin kiihko voittaa jopa vietin viserryksen.

Alaotsikoltaan näytelmä voisi olla ’rikoksenuusijan muotokuva’. Näin ehdotan, koska raiskaaja Tenho toimii täydessä ymmärryksessä mutta selittää kuitenkin syyttömyyttään. Hän uskoo, ettei totuutta kannata kertoa, koska järjestelmää voi käyttää hyväkseen. Näytelmän lopussa Tenho lainaa Shakespearea. Tämä kirjallinen lainaus rikkoo muotokuvan uskottavuutta. Nokkeluus särkee näyttämön illuusiota.

Pimeys on Aapo Junkolan surrealistinen näytelmä naisen ja sokean miehen avioliitosta. Tämä ’piiloleikki’ käsittelee myös intohimojen ja syyllisyyden tematiikkaa. Yhteinen elämä muuttuu pakoksi, jossa muistot ja esineet ovat määrääviä kahleita.

Surrealistisuudessaan teksti jättää vastaamatta paljoon: miksi mies elää pimeydessä, mihin jäi hänen rohkeutensa? Kouluajan traumaattisista muistoista kertoessaan mies puhuu vaikeudesta nähdä ja näkymättömyydestä. Sekä miestä että naista yhdistää halu piiloutua.

Pimeys on melankolinen näytelmä, joka koostuu melko staattisista dialogeista ja monologeista. Tekstin perustotuuksia on, että muisti on vankila, jos elämä kulki ohitse jo kauan sitten. Näytelmä on myös herkkävireinen kuvaus vanhan ihmisen masennuksesta ja muistojensa kohtaamisesta – kaikesta mikä ei ole päässyt unohtumaan.