Runoja elämän tarpeettomuudesta

Jos Suomen synkimmäksi runoilijaksi tituleerattu Kaarlo Kramsu ei masenna tarpeeksi, kannattaa ehdottomasti tutustua hänen arabisielunveljeensä, Abul-Alâ’ al-Ma’arrîin, viisivuotiaana näkönsä menettäneeseen oppineeseen. Islamilaisen keskiajan runoilija (k. 1058) on maailmanlaajuisesti tunnettu pessimistisestä ajattelustaan. Runojen suomentaja Jaakko Hämeen-Anttila kertoo jälkisanoissaan, että al-Ma’arrîn runot kuuluvat ”skeptisen, mutta perimmiltään uskonnollisen maailmankuvan hyväksyvään vapaa-ajatteluun”. Vaikka ei voida varmuudella osoittaa, että al-Ma’arrî olisi vaikuttanut meilläkin tunnettuun Omar Khaijamiin, on Hämeen-Anttilan mukaan yhteys kuitenkin nähtävissä. Myös Dante Alighierin Jumalainen näytelmä on saanut vaikutusta al-Ma’arrîlta.

Nimi Runoja elämän tarpeettomuudesta kiteyttää hyvin al-Ma’arrîn ajattelun. Äärimmäinen synkkyys saa kuitenkin yllättäen aikaan tragikoomisia tai jopa selkeän koomisia sävyjä. Kun oikein kärjistetään tai liioitellaan, syntyy huumoria, vaikkakin tummasävyistä:

”Jos kurjuus ei kolkuta yöllä,/
lyöttäytyy aamulla/
onnettomuus toveriksi.”/

Suomennosvalikoiman runot ovat peräisin al-Ma’arrîn kuuluisimmasta runokokoelmasta, Sen välttämättömyys, mikä ei ole välttämätöntä. Erikoinen nimi viittaa al-Ma’arrîn tyylikeinoon eli tahallisen hankaliin loppusointuihin.

Lukija, jolle klassisen arabian varta vasten vaikeutettu runomittaoppi ei ole arkipäivää, on kiitollisuudenvelassa Hämeen-Anttilalle suomennoksesta. Suomennos on sillä tavalla nautinnollinen, että joka välissä ei tarvitse kääntää esiin selitysosiota. Tämä on saavutus sikälikin, että al-Ma’arrî itse kirjoitti niin monimutkaisesti, että hänen täytyi laatia selitysteokset omiin kirjoihinsa. Paradoksi syvenee vielä, kun tietää, että al-Ma’arrî pilkkasi vaikeatajuista kieltä käyttäviä oppineita!

Hämeen-Anttilan suomennoksen kieli on elävää ja nykyaikaista:

”Ihmiset maksavat elämästään/
kuoleman käteisellä./
Ylösnousemuksesta/
on vain vekseli./”

Pidän tämänkaltaista käännöstyyliä lukijan palvelemisena. Käännetään idea ja tunnelma, eikä pyritä siirtämään alkuperäistä muotoa ja sanastoa sellaisenaan. Esimerkiksi latinan kielestä tehdyt runokäännökset osoittavat, miten suuri ero eri periaattein tehdyissä käännöksissä on. Vaikkapa Catullusta on Suomessa käännetty hyvin monin eri tavoin, mitallisena tai vapaana, sanatarkkuuteen pyrkien tai väljästi tunnelmaa etsien. Arabiankielisten runojen suomennoksia ei voi samalla tavoin vertailla keskenään, koska eri suomennoksia ei yksinkertaisesti ole. Hämeen-Anttila tekee tällä saralla täyttä pioneerityötä, eikä häntä suinkaan turhaan ole palkittu monikulttuurisen kirjallisuuskäsityksen edistäjänä.

Jos siis naminami-ideologia ja liiallinen auringonpaiste kyllästyttää, voi Abul-Alâ’ al-Ma’arrîn takuuvarman pessimistisistä runoista saada luotetun synkän ystävän:

”Me nauramme. Nauru/
on hulluutta./
Maan päällä kulkijoiden/
kuuluisi itkeä./

Kohtalon isku/
murskaa meidät kuin lasin./
Eikä lasia enää/
valeta uudelleen./”