Valtakunta tästä maailmasta

Riippumatta siitä, miltä kantilta latinalaisamerikkalaista maagista realismia tarkastelee, kuubalaisen Alejo Carpentierin (1904–1980) Valtakunta tästä maailmasta (El Reino de este Mundo, 1949) kuuluu liikkeen varhaishistorian keskeisimpiin teoksiin. Carpentierin pääteokseksi kohonneessa omalaatuisessa kronikassa voodoorumpujen ja rokokooröyhelöiden maailmat törmäävät Haitin orjakapinoiden ja vallankumouksen kaoottisissa vaiheissa.

Kyse on eräänlaisesta jäävuoritekniikasta – lukijan odotetaan ymmärtävän ja tunnistavan paljon pinnan alle jäävää.

Laajaan historialliseen tutkimustyöhön pohjautuvan teoksen poikkeuksellinen tapa käyttää kerronnallisia näkökulmia herätti sen ilmestyessä suurta huomiota. Valistusaikaa elävien valkoisten herrojen ja afrikkalaisperäisiin uskonnollisiin näkemyksiinsä luottavan mustan orjaväestön käsitykset lomittuvat toisiinsa vailla sen suurempaa äänenpainojen vaihtelua. Myöhemmin Gabriel García Márquezin kaltaiset kirjailijat kehittivät tekniikan huippuunsa latinalaisamerikalaisen romaanin buumin aikakaudella.

Romaanin tapahtumat linkittyvät plantaasiorjaksi syntyneen Ti Noëlin elämänvaiheisiin. Karkulaisorja François Mackandalin yritys myrkyttää kaikki Haitin valkoiset 1700-luvun puolivälissä, vallankumouksen lähtölaukauksena toiminut jamaikalaisen houngani Dutty Bouckmanin johtama Bois Caïmanin voodooseremonia 1791, Pauline Bonaparten vuodet Haitilla 1797–1802 kapinallisia vastaan taistelevan kenraali Charles Leclercin puolisona ja Pohjois-Haitin mustan kuninkaan Henri Christophen hirmuvalta vuosina 1811–1820 sivuavat enemmän tai vähemmän Ti Noëlin elämää.

Carpentierille tyypilliseen tapaan teoksen tapahtumien seuraaminen vaatii lukijalta varsin paljon taustatietoja. Vaikkei tekstiään usein uusbarokiksi luonnehtineen kirjailijan kohdalla voikaan puhua hemingwayläisestä tyylistä, eräänlaisesta jäävuoritekniikasta tässäkin on kysymys – lukijan odotetaan ymmärtävän ja tunnistavan paljon pinnan alle jäävää, mihin tekstissä itsessään on vain ohimeneviä viitteitä.

Latinalaisen Amerikan ihmeellinen todellisuus

Carpentier tarkasteli Amerikkaa yhä puolittain myyttien ja magian aikakaudessa elävänä maailmana. 1900-luvun alkupuolen Latinalaisessa Amerikassa eli vahvana ajatus eurooppalaisen kulttuurin pysähtyneisyydestä, jonka vastapuolena amerikkalaisen kulttuurin katsottiin edustavan seuraavaa sivilisaation vaihetta, joka käy parhaillaan läpi omaa syntyprosessiaan.

Carpentier itse vertasi eräässä esseessään Karibian aluetta antiikin Välimeren mytologiseen maisemaan, missä eurooppalaisen modernismin tavoittelema outous ja primitivismi vaikuttivat yhä osana arkipäiväistä elämää. Pisimmälle hän muotoili ajatuksen Valtakunnan tunnetussa esipuheessa. Carpentier syyttää Vanhan maailman avantgardisteja teennäisyydestä, vaikka ottikin näiltä paljon vaikutteita uransa alkupuolella. Vastakohdaksi hän asettaa amerikkalaisen ”ihmeellisen” todellisuuden, jossa maailman ilmiöitä vielä selitetään myyttisistä lähtökohdista ja todellisuus näyttäytyy eurooppalaista maailmankuvaa suurempana ja runsaampana.

”Barokki” merkitsee Carpentierille pikemminkin suhtautumistapaa maailmaan kuin tiettyä historiallista tyylikautta.

Omalaatuisella kaunokirjallisella tekniikallaan hän tavoitteli laajaa, moniäänistä näköalaa niin kulttuurien kamppailuun kuin niiden hitaaseen yhteensulautumiseenkin. Valtakunnan lukijalle tehdään selväksi, mitä esimerkiksi länsimaisen historian lintuperspektiivi kertoo tapahtuneen Mackandalin teloituksen yhteydessä, mutta samalla hänelle esitetään myös haitilaisten orjien näkemys tapahtumien kulusta: kukaan heistä ei nähnyt Mackandalin kuolevan, joten kapinallisesta tuli vuosiksi yhä kasvavien myyttien keskushenkilö, joka pakeni valkoisia vaihtamalla eläinhahmoa toiseen.

Eurooppalaisesta perinteestä Carpentier koki barokin itselleen erityisen läheiseksi. ”Barokki” merkitsee Carpentierille pikemminkin suhtautumistapaa maailmaan kuin tiettyä historiallista tyylikautta – monen aikalaistensa tavoin hän näki barokkiseksi nimetyssä taiteessa avaimet runsauden, moniulotteisuuden ja orgaanisessa muutoksen tilassa olevan todellisuuden kuvaamiseen, vastakohtana ”klassistisen” ajattelun muodolliselle ja jäykälle, niukkuutta painottavalle maailmankuvalle. Sittemmin barokista tulikin tärkeä käsite latinalaisamerikkalaisen kulttuurin synkretististä luonnetta korostaville kreolistiliikkeille.

Carpentierin tekstissä barokkisuus näkyy, paitsi pitkävirkkeisyytenä ja tarkoituksellisena kronologisen koherenssin ja syy-seuraus-suhteiden hämärtämisenä, myös ylikorostuneena tietoisuutena kielestä. Espanjan- ja ranskankielisessä ympäristössä molemmilla mantereilla varttunut kirjailija pyrki virittämään kirjoituskielensä merkitystiheydet äärimmilleen.

Karibian monet maailmat

Millaisen vaikutelman tämä kaikki sitten antaa Valtakunnan lukijalle? Kirjailijana Carpentier on ehdottomasti mukaansatempaava. Henkilöiden rinnalla vähintään yhtä merkittävinä ja vaikuttavina näyttäytyvät eri kansanryhmien mentaliteetit ja maailmankuvat, jotka läpäisevät lukijan tietoisuuden niin vahvasti, että esitetty maailma tuntuu kouriintuntuvan aidolta.

Niin todenmukaisia kuin kuvatut suuren mittakaavan historialliset tapahtumat ovatkin, ne kieltämättä vaikuttavat usein viittä vaille uskomattomilta. Niiden parissa ei kuitenkaan eksytä halpahintaiseen eksotismin tavoitteluun: Haitin verisen ja oudon syntyhistorian lähitarkastelu nostaa pinnalle vahvoja, yleispäteviä teemoja, jotka erityisen korostetusti liikkuvat vallan ja vapauden ongelmien ympärillä. Carpentierin kyydissä voi myös luottaa siihen, että kirjailija tuntee kuvaamansa aiheet perin pohjin, oli kyse sitten voodooseremonioista tai kolonistien jälkeläisten harrastamasta muotimusiikista. Carpentierin vankka tietopohja luo aikamatkalle tukevat puitteet. Runsaana virtaava kieli etenee sujuvasti, eikä asetu lukijan ja teoksen väliin – pikemminkin se lisää tarinan hypnoottista vaikutelmaa.

Teosta on joskus kritisoitu henkilöhahmojen runsaudesta ja siitä, että päähenkilö Ti Noël jää lukijalle etäiseksi. Kritiikki ei kuitenkaan osu maaliin. Lähtökohtaisesti suurta panoraamaa maalaileva teos kuitenkin vaatii monipuolisia näkökulmia ja viipyessään jonkun tietyn henkilön ympärillä Valtakunta rakentaa maailmaansa tämän lähtökohdista käsin. Seurapiirihepsankeikka Paulinen yltiöromanttinen, seksiseikkailuja sotilaiden ja orjien kanssa pursuava Karibia, Bouckmanin intensiivisen uhkaava ja alkuvoimaista raivoa tihkuva voodoomanaus ikiaikaisessa viidakossa, Henri Christophen sydämetön suuruudenhulluus ja täydellinen piittaamattomuus entisistä heimolaisistaan piirtävät niin kontrastisia kuvia Hispaniolan saarelta, ettei lukija voi kuin vakuuttua tarinan taustalla piilevän totuuden monimutkaisesta ja alati karkaavasta luonteesta.

On hämmästyttävää, että näin vaikutusvaltaisen teoksen ilmestymistä suomeksi on saanut odottaa näin pitkään.

Kaiken tämän keskellä Ti Noël vaeltaa läpi elämäntarinansa – alun nuoresta, vahvasta ja nokkelasta plantaasiorjasta tulee vanha, höpertynyt kylähullu, joka ei pysty enää ymmärtämään muuttunutta maailmaa. Vaikka Ti Noël usein katoaakin lukijan näköpiiristä, seuraamme läpi teoksen myös hänen tarinaansa ja saamme kosketuksen moniin tapahtumiin hänen kokemuksensa ja ymmärryksensä kautta.

Suomentaja Jyrki Lappi-Seppälä on aiemmin kääntänyt Carpentierin Eroican (El acoso, 1958) ja Valaistujen vuosisadan (El siglo de las luces, 1962). Carpentierin teksti on suomentajalle vaikeaa jo pelkästään sen rönsyilevän luonteen takia, puhumattakaan tekstissä viljellyistä runsaista intertekstuaalisista viitteistä tai aavistuksenomaisista kerronnan muutoksista näkökulman vaihtuessa. Lappi-Seppälän käännöksestä työn vaikeus ei näy vaan se tavoittaa erinomaisesti alkuperäistekstin tasapainon monivivahteisen, latautuneen merkityssisällön ja vetävän kerronnan välillä.

Valtakunta on Carpentieria parhaimmassa kerronnallisessa terässään ja on tavallaan hämmästyttävää, että näin vaikutusvaltaisen teoksen ilmestymistä suomeksi on saanut odottaa näin pitkään. Onneksi näitä teoksia on ilo lukea myös käännöskielellä.