Oli kerran kello nolla

Oli kerran kello nolla johdattaa kriitikon vanhojen tv-mainosten äärelle ja kysymään, riitääkö kieli romaanin aiheena luomaan kummoistakaan epistemologiaa.

Luin juuri lehtijutun valtioneuvoston tilaamasta, kalliihkona pidetystä tutkimuksesta, josta toimittaja nosti esiin viisi ”jättiläistä” eli kuningasajatusta. Ensimmäinen oli se, ettei hyvinvointivaltion pidä pyrkiä pahoinvoinnin poistamiseen, kuten se nykyisin tekee. Sen tulisi lisätä hyvinvointia.

Tästä tuli mieleen takavuosien kipulääkemainos. Mainoksesta päätellen lääke ei enää pyrkinyt kivun poistamiseen, vaan ”lisäämään hyvää oloa”.

Viikkoa aikaisemmin luin englantilaisen Ali Smithin uuden romaanin Oli kerran kello nolla.

Kirja alkaa kuntopyörää polkevasta miehestä, jonka ”silmien ja suun päällä näyttäisi olevan kirjeluukun läppä”, ja jatkaa siitä syvemmälle surrealistisiin kujeisiin ja paperilennokin taitto-ohjeisiin. Romaani loppuu Thames-joen vartta kulkevaan tyttöön, jonka lukemassa paperiliuskassa kerrotaan kuntopyörää polkevasta miehestä ja taitetaan paperilennokki.

Tästä tuli mieleen 1960-luvun tv-sketsi. Koomikko Mel Brooks esittää kuvataidekriitikkoa, joka arvioi jotakin Jackson Pollockilta näyttävää abstraktia expressionismia: ”Sen täytyy tarkoittaa jotakin, se voi tarkoittaa mitä tahansa. Luulen, että se symboloi… symbolismia.”

Sanoja, sanoja, sanoja

En pidä vanhoja tv-mainoksia kovin hyvänä esikuvana yhteiskuntafilosofialle. Yhteiskuntafilosofian päämääränä pitäisi olla, että lukija tekstiä lukiessaan vähitellen ymmärtää, miten yhteiskunta toimii. Mainokselle sen sijaan riittää, että lukija tekstiä lukiessaan heti tunnistaa kielikuvan.

Toisaalta vanha tv-viihde toimii yhä nykykirjallisuuden meta-analyysina. Sievästi symmetrinen kerronnan kehä, jossa romaani ikään kuin alkaa siitä mistä lukija sen aloitti, tai metanarratiivi, joka korostaa omaa fiktiivistä luonnettaan, ei jatka perinteisten muotojen rajojen etsimistä samalla tavoin kuin Pollockin taide. Se on pelkkä vertauskuva sanataiteellisen muodon käsitteelle. Toisin sanoen avoin kysymys ei ole se, onko symmetrinen metanarratiivi taiteilijalle vai kriitikolle ominaista kieltä. Se kysymys on jo ratkaistu. Kyse on enää siitä, onko se kriitikon vai Brooksin sketsi-hahmon kieltä.

Vanha tv-viihde toimii yhä nykykirjallisuuden meta-analyysina

Oikeastaan avantgarden avaamiin mahdollisuuksiin perustuvat romaanit ovat vähän kuin Raamattuun perustuvat romaanit. Niiden tulkinta on lopulta helppoa, mikäli tuntee lähteen. Ja jos ei tunne kovin hyvin, romaani kyllä tarjoaa lukuisia viittauksia.

Smithin selkein viittaus, ja samalla suorasukaisin fiktion sisään rakennettu tulkinta kirjailijan työstä menee näin: ”Sanoja, sanoja, sanoja. Sanoja, Sanoja, sanoja. Sanoja, sanoja Sanoja.”

Ja taas mieleen tulee sama mainos. Mainoksen logiikan mukaan lääkkeen merkitys ei muutu siksi, että sen kemiallista rakennetta ja vaikuttavaa ainetta muutetaan, vaan siksi että sanoja muutetaan. Smith kiinnittää lukijan huomion toistuvasti samaan ilmiöön fiktion logiikassa, ja laajemminkin, ihmisen riippuvaisuudessa tosista ihmisistä, yhteisymmärryksestä ja kommunikaatiosta.

Tarina, jos Smithin romaanista sellaista on, kertoo miehestä joka kesken illalliskutsujen lukitsee itsensä isäntäväen kylpyhuoneeseen – päiväkausiksi. Sosiaalisen satiirin asetelma jakautuu neljään päälukuun, joista kukin kertoo jostakin toisesta henkilöstä, jonka elämää mies on eri aikoina koskettanut.

Muodon ennakkoluuloton kokeellisuus toimii romaanin arvoituksena, keskustelun herättäjänä ja kerronnallisena niksinä.

Jaosta syntyy romaanin episodimaisuus, joka vielä muutama vuosikymmen sitten olisi vaikuttanut perinteisen rakenteen hajottamiselta, mutta nykyään lähinnä sen pätkimiseltä. Kuten televisiossa, jossa mainostauot auttavat katkomaan tarinan eri aikaan, paikkaan tai ja katsojien hajanaiseen elämänrytmiin sopiviksi segmenteiksi. Samalla jako lukuihin ja siis eri näkökulmiin synnyttää myös kysymyksen identiteetistä. Useimmista romaanin henkilöistä oma identiteetti tuntuu keinotekoiselta, jonkin instituution, teknologian tai sosiaalisten sääntöjen hetkellisesti pakottamalta.

Tästä ei kuitenkaan seuraa, että Smith ehdottaisi autenttisuutta ratkaisuksi keinotekoisuuteen. Tai mitään muutakaan ratkaisua. Tai että Smithin romaanissa jostakin ylipäänsä seuraa jotakin siten kuin yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus on yksilön identiteettiä muokkaavien voimien seuraus Dickensin Koleassa talossa tai siten kuin eksistentiaalisen ahdistuksen tukahduttaminen ja ”huono usko” on niiden seuraus Sartren Inhossa.

Smith toki huomaa edellisen ja on tietoinen jälkimmäisestä. Kuten me huomaamme samanlaisina jatkuvista epäkohdista kertovat otsikot, ja käännämme sitten sivua, tai olemme varsinkin nuorina tietoisia kulttuurin vallitsevista virtauksista (romaanin ensimmäisen episodin päähenkilö on juuri eronnut ulkomaalaiskeskuksen palveluksesta ja on 1980-luvulla kuunnellut new waven tähdenlennoksi jäänyttä The Buggles -yhtyettä). Mutta sitten Smith palaa romaanin kieleen, jonka moni romaanin lukenut – mukaan lukien kustantajan markkinointiosasto – mainitsee sen pääteemaksi.

Reaktiivista avantgardea

Olen vuosien mittaan lukenut lukuisia kaunokirjallisia teoksia, jotka kertovat perhokalastuksesta, puutarhanhoidosta ja kielestä, enkä osaa sanoa, mikä niistä olisi aiheena painavin. Yleensä olen kuitenkin pitänyt enemmän kirjoista, jotka kertovat kielestä. Lisäksi olen yleensä ollut sitä mieltä, ettei kieli fiktiivisen tekstin aiheena automaattisesti johda merkittäviin epistemologisiin pohdintoihin, vaikka näin jo Smithin markkinointipaketissa sanan ”epistemologia”.

Parhaimmillaan romaani, joka kertoo kielestä, tuottaa syventäviä metaforia suhtautumisestamme kieleen. Huonoimmillaan metafora sumentaa, hämärtää kaiken pintaan, ja sana ”kieli” uhkaa jäädä samanlaiseksi mystifioinniksi kuin sana ”identiteetti”, jolla Smith näyttäisi jo romaanin alkuluvuissa mystifioivan instituutioita, teknologiaa ja sosiaalisia sääntöjä.

Palaan vielä alussa mainittuun valtioneuvoston tutkimukseen. Sen viides ja viimeinen ”jättiläinen” menee näin: hyvinvointiyhteiskunta on nyt reaktiivinen, sen tulisi olla proaktiivinen.

Olisi luullut, että tuhansien yritysten kokouksissa ja koulutusseminaareissa pelattujen bullshit-bingojen jälkeen kukaan ei enää uskaltaisi käyttää sanoa ”reaktiivinen” ja ”proaktiivinen”. Mutta jos minäkin nyt uskallan, niin sanoisin, että Oli kerran kello nolla edustaa reaktiivista avantgardea, jossa muodon ennakkoluuloton kokeellisuus toimii romaanin arvoituksena, keskustelun herättäjänä ja kerronnallisena niksinä.