Kerran Kuubassa

Menetyksen ja nostalgian tuntemukset saavat hakeutumaan esimerkiksi tietyn musiikin tai vanhojen muistojen pariin, olipa kaipuun kohteena sitten taakse jäänyt aika, kotimaa tai ihminen. Vuoden 1959 Kuuban vallankumouksen jälkimainingeissa maasta lähti runsaasti väkeä Yhdysvaltoihin. Hyvin pitkälti sulkeutuneesta Kuubasta tihkuu nykyään harvakseltaan uutisia. Ensimmäisenä mieleen tuleekin maan itsevaltias sosialistinen johtaja Fidel Castro, sikarit sekä salsa, toisin sanoen ankara poliittinen tilanne ja sen vastapainona elämästä täysin aistein nauttiminen.

Ana Menéndezin esikoisteoksesta, novellikokoelmasta Kerran Kuubassa saa kuitenkin turhaan hakea sikarinkäryä taikka poliittista juonittelua. Juuri käännetty teos on Menéndezin toinen suomennos. Romaani Rakas Che ilmestyi suomeksi vuonna 2005.

Kerran Kuubassa koostuu yhdestätoista novellista, jotka kaikki kertovat elämässään jollakin tapaa taitevaiheessa elävistä kuubalaisista. Kirjan henkilöt pohtivat suhdettaan menneisyyteen ja tulevaan sekä peilaavat sitä kautta nykyistä elämäänsä.

Kokoelman aloittaa niminovelli ”Kerran Kuubassa”, joka sijoittuu nykypäivän Miamiin ja jonka keskiössä on joukko 1960-luvulla Kuubasta muuttaneita, nyt jo vanhoja miehiä. Miehet viettävät päivänsä puistossa dominoa pelaten ja kertoillen vitsejä. Samalla he houkuttavat puiston aidan taakse uteliaita turisteja kameroineen.

Miesten turinoissa ja muistoissa elää vanha Kuuba, jota aidan ulkopuolelle jäävät amerikkalaiset eivät tunne mutta joka on heille kuin eksoottinen jäänne, nähtävyys aivan kuten vanhuksetkin. Puistoa ympäröivän aitauksen voi nähdä myös symbolisena muurina, joka erottaa amerikkalaisen yhteiskunnan keskellä elävät kuubalaiset valtakulttuurista.

Sijaistoiminta kaipauksen karkottajana

Novellissa ”Pyörremyrskytarinat” nuori naiskertoja muistelee miesystävälleen lapsuuttaan, ennen kaikkea isän kertomia tarinoita. Muistoja kertaamalla hän yrittää karkottaa mielestään miesystävän vääjäämättömän loittonemisen. Kertomuksessa ”Papukaijan tarina” vanhempi nainen puolestaan muistaa yllättäen nuoruutensa laulun sanat, ja laulamisensa myötä hän palaa aikaan, jolloin oli vielä toiveikas niin rakkauden kuin tulevaisuudenkin suhteen.

Tarinan ”Täydellinen hedelmä” äiti ei tahtoisi luovuttaa ainoaa lastaan, poikaansa Anselmoa, tämän tulevalle vaimolle. Äiti Matilde on jo joutunut luopumaan Havannan kodistaan sekä tahtomattaan myös läheisyyden tunteesta mieheensä. Pojasta luopuminen jättäisi liian suuren tyhjyyden. Häiden alla Matilde purkaa pakkomielteenomaisesti turhautumistaan pihalla yllättäen villisti kasvaviin banaaneihin:

”Hän seisoi tiskipöydän ääressä ja avasi kaihtimet. Taas lisää banaaneja. Enemmän kuin aikaisemmin. Oliko se mahdollista? Matilde laski kaihtimet ja lähti takaisin roskatynnyrille. Hän raahasi tertun pääovelle ja sieltä keittiöön. Hän pani tertun nojalleen perunalaatikon viereen ja avasi keittokirjan.”

Hääateria valmistuu juuri ajoissa, mutta jokainen ruokalaji on valmistettu banaaneista.

Vaikka kokoelman novellit henkivät hiljaista nostalgiaa, niitä ei ole ladattu täyteen melankoliaa eikä syyttävää katkeruutta. Novellien tyyli on pikemminkin seesteinen ja kieli paikoin runollista. Tarinat eivät herätä voimakkaita tunteita puolesta eivätkä vastaan, vaan tarjoavat tasaisesti etenevää luettavaa. Poikkeuksena tosin novelli ”Miamin sukulaiset”, jossa pienen tytön näkökulmasta kuvatut tapahtumat saavat sangen nurinkurisen muodon.

”Vanha sukutalo on romahtamaisillaan, kerron isoisälle. Vanha setä on myynyt ikkunat saadakseen ruokaa, ja kun sataa, talo tulee täyteen sinipunaisia haikaloja. Hänellä on valkoinen tukka ja hän pitää samaa univormua kuin silloin kun hän oli töissä rautateillä. Päiväsaikaan hän kuljeskelee ympäri taloa ja antaa käskyjä seinille. Iltaisin hän lähtee kaduille pelastamaan ontuvia eläimiä. Hän tuo ne kotiinsa ja hoitaa niitä, ja joskus tehdäkseen niille palveluksen hän ampuu ne. Hän on tavattoman helläsydäminen ihminen.”

Aivan tavallisia kohtaloita

Kokoelman novellit kertovat tavallisista kuubalaisista, eivät traagisista kohtaloista poliittisten ongelmien varjossa. Tarinat eivät nosta esiin rohkeita toisinajattelijoita tai aatteensa puolesta taistelleiden ja kärsineiden tarinoita. Pikemminkin tavallisten ihmisten normaalien elämänvaiheiden ja niiden käsittelyn kautta heijastuu joko kauas jäänyt tai vahvasti läsnä oleva kotimaa ja sen perintö, kuubalainen tapa ajatella.

Taakse jäänyt Kuuba ei myöskään ole tarinoiden keskiössä pääosaa näyttelemässä. Näin on esimerkiksi novellissa ”Viimeinen pelastusoperaatio”, jossa tarinan ytimen muodostaa avioliiton kriisi. Anselmoa valvottavat huolet vaimon mahdollisesta uskottomuudesta, eikä hän saa ajatuksiltaan lepoa. Hän tarkkailee vaimonsa unta ja vaeltaa unisena pimeässä huoneessa kuunnellen yön ääniä.

Anselmon vaimo on amerikkalainen, erilainen. Vaimon yötkin poikkeavat Anselmon öistä. Vaimo katoaa joka yö jonnekin kauas Anselmon ulottuvilta, minne häntä saattelevat levolliset unet.

”Tuntui kuin vaimo olisi valehdellut koko ajan. Ikään kuin hän ei tuntisi mitä väitti tuntevansa, vaan häipyi yöllä tilaan joka oli yksin hänen. Jospa Anselmo voisikin nähdä vaimonsa unet ja tietää.”

Ana Menéndezin novellit ovat kukin oma tarinansa. Henkilöiden vaiheet eivät ole samankaltaisia, vaikka kotimaa Kuuba onkin lähes kaikilla taaksejäänyt muisto. Myös novellien kertoja vaihtelee ulkopuolisen tarkkailijan äänestä lapsen tai aikuisen naisen kerrontaan. Useimpia novelleja leimaa kuitenkin yksi yhteinen ominaisuus: vastakohtaisuus. Vastapareja ovat esimerkiksi menneisyys–nykyisyys, nuoruus–vanhuus, Kuuba–Yhdysvallat.

Häiritsevää kokoelmassa on oikeastaan vain samojen nimien käyttäminen tarinoissa. Espanjan kielen nimivarasto lienee Anselmoa ja Raúlia rikkaampi.