Huutomerkkejä taivaalle

Anna-Liisa Haakanan (s. 1937) Huutomerkkejä taivaalle kertoo perheen ja suvun tarinan aikakerrostumien ja sukupolvien läpi suodatettuna. Yksittäinen puhelinsoitto laukaisee minäkertoja Piian mielessä muistojen ketjureaktion. Sisarussarjan esikoinen muistaa lapsuudenperheensä, sisaruksensa Lauran, Laurin ja Tytin, isänsä juopottelukierteet ja äitinsä iänikuisen kaipuun teatterin palkeille. Jokaisella sisaruksella ja etenkin äidillä tuntuu olevan oma käsityksensä totuudesta. Vastuuntuntoinen, kiltti ja uhrautuvainen Piia ei saa ääntään kuuluviin edes omassa tarinassaan. Jotta jossakin joku noteeraisi hänetkin, Piia kirjoittaa äänettömiä viestejä ja lähettää huutomerkkejä taivaalle.

Haakana on syntynyt Rovaniemellä ja asuu Sodankylässä. Hän on kirjoittanut kuusitoista teosta, joista seitsemän nuorille, kuusi aikuisille ja kolme lapsille. Anna-Liisa Haakanan tunnetuin teos on monesti palkittu ja uudesta Kirjapöllö-palkinnosta parhaillaankin kilpaileva Ykä Yksinäinen (Gummerus 1980). Haakanan teokset sijoittuvat Pohjois-Suomeen. Huutomerkkejä taivaalle sisältää aikaisempia romaaneja enemmän viittauksia kirjailijan omaan elämään, ja teoksen maailmaan paneutuessaan joutuukin pohtimaan omaelämäkerrallisen aineksen suhdetta fiktioon

Kirjailija vastaa kysymykseen omaelämäkerrallisuudesta ehkä parhainten teoksessaan itse. Piian Lauri-veljellä on tapana kirjoittaa lapsuudenaikaisista kokemuksistaan lehtiin. Raakel-äiti itkee tuhlaajalastaan ja saa totuttuun tapaan lohtua kiltiltä esikoiseltaan: ”Minä yritin lohduttaa ettei mikään kaunokirjallinen tuote ole yksi yhteen totuuden kanssa” (s. 143). Silti äiti ja tytär tietävät totuuden: ”Mutta kyllä me kumpikin näimme, että syvä kaunaisuus tarinoihin sisältyi , nurkkaan ajetun ahdistus niissä puhui” (s. 143).

Haakanan uudessa romaanissa puhuu ahdistus – mutta myös armo. Raamatun tarinoita ja vertauksia hyödyntävä Huutomerkkejä taivaalle on puhetta Piian lapsuuden Jumalalle, joka lähettää enkelin varjelemaan Laura-siskoa äidin ylenpalttiselta ankaruudelta. Se ei ole osoitettu sille Jumalalle, jonka oikeuttamana Lauri-veli kieltää perheensä ja osoittaa perheenjäsenilleen armottomuutta.

Piian mielestä valikoiva muisti, joka piehtaroi vain vääryyksissä, ruhjoo ihmismieltä. Siksi hän kysyykin Lauri-veljeltään, ”miten mies, joka vihkiytyi jakamaan Armon leipää ja Elämän vettä, saattoi jättää lähimmät ihmisensä Jumalan ryövärillekin suoman armahduksen ulkopuolelle” (s. 143). Anna-Liisa Haakana kirjoittaa kipeän rehellisesti mutta armahtavan ymmärtävästi ihmisen tiestä perimän ja ympäristön kurimuksessa.

Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee

Haakana alustaa romaaninsa Eila Kivikk’ahon runolla kolmesta sisaruksesta, jotka menevät rantaan ja kumartuvat katsomaan merestä kuvaansa. Monet pienet kalat solahtavat pintaan ja syövät heidän kuvansa. Siltikin jää todeksi, että meressä uiva kertomus kerran oli ja tapahtui.

Myös Luhdan lapset uskovat sanaan. Lauri enemmän kuin Piia, sillä hänestä tulee saarnamies. Piia tyytyy paljon vähempään: aloittelemaan yliopisto-opintoja ennen Eeron kanssa avioitumistaan, kääntämään sarjakuvia, kirjoittamaan tarinoita Nyyrikkiin ja lopulta hoitamaan opettajan sijaisuuksia yläasteella.

Yhdeksänvuotiaan Piian elämässä pelko on aina läsnä. Unessa ja valveilla se nakertaa häntä. Pelko syntyy riidoista, joita vanhemmat käyvät viinan, rahanpuutteen ja arjen harmauden keskellä. Se syntyy piiskasta joka pitää hakea radantakaisesta vittikosta, kun lapset ovat ”ansainneet selkäsaunan” (s. 14).

Piian äiti syyllistää lapsiaan sumeilematta ja käyttää vitsaa siinä määrin, että isä joutuu puuttumaan asiaan. Sotalapseksi Ruotsiin lähetetty Laura ei voi ymmärtää, kuinka äiti saattaa rangaista niin kovasti lettinauhan hukkaamisesta. Lauran avuksi saapuu enkeli vanhan miehen hahmossa. Enkeli ostaa Lauran salaiseen piilopaikkaan niin monta lettinauhaa, että tytöllä on aina esitellä uusi kadonneen tilalle. Piiskaus jatkuu silti.

Kun äiti piiskaa Lauran ensimmäisen kerran, tämä karkaa ulos kuuntelematta asianmukaista nuhdesaarnaa. Äiti seisoo hämmentyneenä lattialla, kun ei pääse sanomaan ”ainuttakaan sanaa siitä, miten paljon hän lapsiaan rakasti ja miten kuritus oli pelkkää hyvää tahtoa. Se oli opiksi, teki piiskaa saaneelle selväksi, mitä häneltä odotettiin ja mihin suuntaan äiti toivoi hänen kehittyvän” (s. 28). Äiti olisi halunnut Lauran kuulevan: Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee. Lapset piiskataan yhteen, ja he kantavat samoja haavoja pienissä kehoissaan. Hirtehistä huumoria kautta teoksensa viljelevä Haakana kirjoittaa: ”Meidän piti jokaisen hakea oma vitsamme eikä laadusta kannattanut tinkiä” (s. 28-29).

Lapsiaan väkivaltaisesti kohteleva äiti on uhri itsekin. Jopa uneen Piia kuulee levottomat äänet, huudot ja ovien paukkeen. Äiti haluaa paeta lapsineen Pohjois-Pohjanmaalta pohjoiseen, jonne miehen nyrkki ei ylettäisi. Nyt jo itsekin isoäitinä Piia saattaa ymmärtää sotien reunustamia aikoja ja niistä omalta osaltaan sikiävää perheväkivaltaa, mutta haavat tuntuvat tuoreina vuosikymmenienkin jälkeen. Siksi keskeistä ei olekaan, kuinka omaelämäkerrallinen Haakanan teos on vaan kuinka paljon sen kertoma resonoi lukijoidensa kulttuurisessa ja henkilökohtaisessa kaikukamarissa.

Äitinä draamakuningatar

Minäkertoja Piia jää oman kertomuksensa sivuosaan, kun päärooliin jälleen kerran varastaa hänen oma äitinsä Raakel (omaa sukua Rautio), jota pilkkakirveet lapsuudessa kutsuivat myös von Rautioksi ylenpalttisen hienostelevan isän vuoksi. Pikkukihona tehtaassa vaikuttanut herra Rautio oli naistenmies, jonka tytär joutui hakemaan kotiin yhäti yltyviltä viinareissuilta. Vastoin kaikkea näkemäänsä Raakel jatkaa isänsä ihannoimista ja välittää idealistiset kuvitelmansa myös lapsilleen. Raakelin Rauha-sisar kertoo Piialle toisen totuuden von Rautiosta ja esittää näin maanläheisemmän puheenvuoron tässä näytelmässä.

Raakel on kaiken ikäänsä kaivannut teatterin palkeille. Kun ura ei urkene muutoin kuin kotirouvana, hän ammentaa draamansa kotoisista ympyröistä ja terrorisoi lapsiaan mahdollisesti persoonallisuushäiriöisen mielensä koko voimalla. Äiti kirjoittaa historiansa uudelleen. Hän on näyttelijä, jolle elämä tarjoaa runsain mitoin materiaalia luovuuden toteuttamiseen. Äiti on myös traaginen hahmo, joka ei kestä elämäänsä sellaisena kuin sen arjessaan kokee. Perheväkivalta ja yksinäisyys avioliitossa pakottavat hänet hakemaan kompensaatiota mielikuvituksesta. Kohdeyleisöksi ja uhreiksi jäävät heikoimmat eli omat lapset.

Raakel-äidin normi on perheessä kaikkien muidenkin normi. Hän kertoo muille, millaisesta käyttäytymisestä heidän tulee tuntea syyllisyyttä. Hän myös opettaa lapsensa häpeämään omaa olemustaan. Olemus onkin arka paikka kolmetoistavuotiaalle Piialle, jolle äiti uskoo omat huolensa ja murheensa. Tukeva tyttö, josta povataan vanhapiikaa jo ennen varsinaista puberteettia, yrittää jo pienestä pitäen olla hyödyksi hienostuneemmalle olennolle, jota kutsuu äidikseen. Piian selviytymiskeinoksi koituu itseironinen huumori, jota hän viljelee hupaisissa kertomuksissa omista kommelluksistaan. ”Piinasta pilaan on lyhyt matka”, hän kuitenkin rehellisesti myöntää (s. 129).

Piia aikuistuu äitinsä varjossa. Kun tyttö 17-vuotiaana alkaa katsella poikia sillä silmällä, äidiltä ei riitä rohkaisun sanoja nuorelle naiselle. Itse hän ei ole koskaan huorannut, eikä muutakaan pahennusta herättänyt. Vain hetken äiti ehtii olla ylpeä yliopistossa opiskelevasta tyttärestään, kunnes tämä rakastuu naimisissa olevaan Eeroon. Kotiin ei ole huoralla tulemista, mutta äiti saa jälleen pääroolin hyveellisenä madonnahahmona, jolle lapset tuovat silkkaa kärsimystä.

Vuosia myöhemmin Piia ymmärtää, että äiti on näyttelijä, jonka elämä on yhtä pitkää draamaa: ”kulissit kuntoon ja vuorosanat muistiin” (s. 198). Äidin isä elää tyttärensä kuvitelmissa hyvänä isänä, herrasmiehenä, todellisena von Rautiona. Hän haluaa tietoisesti unohtaa aviomiehensä lyönnit. Lauri on aina ollut äidin poika. Tytöt ovat isän tyttöjä, mutta Laurin hän haluaa säilyttää sydämensä lapsena. Valheet seuraavat toinen toistaan. Äiti elää elämää, jota ei ole koskaan ollutkaan. Vasta lapsenlapsen syntymä saa hänet rakentamaan uuden suhteen esikoistyttäreensä, jolla on jo yllin kyllin murheita – jos kohta ilojakin – omasta takaa.

Raakel-äiti sairastuu myöhemmin dementiaan ja katoaa vähitellen siihen varjojen maahan, jota on rakennellut jo täysissä sielunvoimissa. Piia miettii: ”Sepitetty elämä, ajattelin. Äiti oli käsikirjoittaja ja lavastaja, hän ohjasi omaa osaansa ja yritti pitää näyttämön hallussaan silloinkin, kun tehtävä vaati mahdottomia, muut roolihenkilöt karkailivat käsistä” (s. 198).

Tuhlaajapoika

Eniten Raakel-äidin sormista lipsuu tuhlaajapoika Lauri, joka kieltää virallisesti sukulaissuhteensa koko perheeseen. Dementiankin syvyyksistä Raakel silti huutaa poikansa puoleen, joka on kiistatta hänen rakkain lapsensa ja ainut poikansa. 15-vuotiaana Lauri lähtee merille, missä hän pääsee viinan ja naisten makuun. Reissut käytyään hän palaa hetkeksi kotiin parantelemaan haavojaan, häiriköi sisaruksiaan, rosvoaa näiden rahat ja lähtee taas kiertelemään maailmaa.

Äiti on täydellisen sokea poikansa ahdingolle, eikä kykene näkemään omaa osuuttaan tässä tragediassa. Kun Lauri sitten tekee parannuksen ja saarnaa pelastusta myös omalle perhekunnalleen, äiti valmistaa tuhlaajapojalleen juhlalampaan. Tämä tuhlaajapoika vain ei jää laakereilleen lepäämään vaan ryhtyykin osoittelemaan sormellaan omaa synnyttäjäänsä.

Kuuliaiset tyttäret jäävät Laurin varjoon äidin sydämessä. Lauri liittyy Pelastusarmeijaan ja eroaa sieltä. Lauri menee naimisiin ja eroaa vaimostaan. Lauri kieltäytyy äidin perinnöstä ja haluaa sen lapsilleen. Ristiriitojen repimä mies ei vastaa millään mittapuilla ankaran äidin vaatimustasoa tai tarkasti laatimia normeja. Silti poika soittelee sitä kannelta äidin sydämessä, mitä muut lapset eivät osaa soittaa. Katkera on rakkauden hinta: yksille sitä tuhlataan, toiset eivät saa kerjäämälläkään.

Lauri on oppinut äidin ankaran läksyn. Nyt on aika äidin itsensä opetella sama julma ja rakkaudeton kivitaulu. Väkivallalla kasvatettu Lauri ei ole saanut anteeksi, eikä itsekään opi osoittamaan rakkautta. Hänellä ei yksinkertaisesti ole sitä tarjota äidilleen, joka kaipaa poikaansa kuin janoinen vettä. Äiti kuolee hylkimiensä tytärten hoivaamana, dementoituneena ja toisista ihmisistä kaikin tavoin riippuvaisena vanhuksena. Kova läksy itseriittoisen ankaralle ja korskean kovalle Raakelille.

Minäkertoja Piian lisäksi muutkin naiset ovat äänessä Anna-Liisa Haakanan uutuusromaanissa. Miehille kyllä sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, mutta ensisijaisesti heistä tuntuu koituvan huolta ja harmia romaanin naisille. Raakelin isä on turhantärkeä, naisiin menevä juoppo, Piian isä väkivaltainen alkoholisti, Piian mies välinpitämättömästi vaimoonsa suhtautuva ja ajoittain uskoton pohjoisen eläjä, Lauri-poika yhdenasian mies ilman armontuntoa. Lista saattaisi kuulostaa yksisilmäisen feministin laatimalta stereotypialta, mutta Haakanan käsittelyssä miehet saavat uskottavasti lihaa luittensa ympärille ja kuulostavat aivan oikeilta ihmisiltä.

Huutomerkkejä taivaalle

Piia on kuin Tove Janssonin näkymätön lapsi: halveksimalla häivytetty, vaikenemalla hiljennetty, hyväksikäyttämällä väsytetty. Koska kukaan ei huomaa häntä muutoin kuin erilaisten tarpeiden täyttäjänä, Piian on tehtävä itsensä näkyväksi edes itselleen. Siksi hän alkaa kirjoittaa kirjeitä. Ensimmäisen hän kirjoittaa silloin, kun isän työkaveri puukottaa isää lähes kuolettavasti ja äidin pakoyritykset katkeavat lopullisesti. Istuutuessaan kahveineen piparkakkuineen isänsä sängynlaidalle, Piian ajatuksiin nousevat sanat Rakas Taivaanisä. Hän tajuaa puhuttelevansa Jumalaa, kirjoittaa mielessään perään ison huutomerkin ja viestin: kiitos kun pelastit isän. ”Allekirjoitusta ei tarvittu. Hän joka tiesi kaiken, näki kyllä kuka kirjoittaja oli, niin uskoin” (s. 32).

Ensimmäinen viesti saa pian jatkoa. Piian viestejä saavat Taivaanisän lisäksi monet muutkin, mutta harvat vastaavat. Piia toteaakin: ”Minun salaiset kirjeeni eivät kuljeta terveisiä. Minä sanon kirjeissäni sen, minkä haluaisin huutaa ääneen, mutta mistä on parempi vaieta” (s. 33). Pakenemisen ja piiloutumisen halu seuraa Piiaa läpi elämän, ja niin myös erilaiset hiljaiset viestit kulkevat ihmiseltä toiselle hänen mielensä maisemissa.

Piia jäsentää maailmaansa kertomalla itselleen elämänsä tarinaa. Tarinankertominen tekee Piian todelliseksi itselleen. Kun avioliitto toimittajana työskentelevän Eeron kanssa ei suju, Piia lähettää itselleen viestin, jossa harkitsee miehen jättämistä. Lähtemisen aika vain ei ole oikea, kuten ei myöhemminkään. Nöyräksi opetetussa naisessa ei ole itsellistä uskallusta: ”Seison paikallani kuin seinä, josta rappaus hilseilee ja graffitit kirkuvat hävyttömyyksiään: Piia se antoi pan-, Piia se antoi pannukakkua joka lauantai” (s. 35). Monia viestejä hänen täytyykin kirjoittaa, ennen kuin häpeä ja syyllisyys muuttuvat itseymmärrykseksi ja hyväksynnäksi. Ilman hyödyllisiä piikapiioja tästä maailmasta puuttuisi paljon lämpöä, huolehtivuutta ja avunantoa.

Sisaret Tytti, Laura ja Piia kohtaavat toisensa äidin hautajaisten yhteydessä ja jäävät pohtimaan elämäänsä. Piia helpottuu huomatessaan, että toisetkin sisaret ovat lähetelleet viestejä. Tytin viesti liittyy lapsuuden väkivaltaan, jota hän joutui torjumaan vanhempiensa välisessä suhteessa. Laura puolestaan ei ymmärrä, halusiko äiti hänet takaisin Ruotsista vain rääkättäväkseen. Ymmärrys ja yhteys lahjoittavat elämän kolhimille vanhoille rouville armon kokemuksen.

Anna-Liisa Haakana on kirjoittanut taitavan osuvasti naisen elämästä eri aikoina ja eri rooleissa. Vaikka kirja sijoittuukin pohjoisen maisemiin, rouva Haakanaa ei voi supistaa seutukuntakirjailijaksi, vaan hänen sanottavansa on yleisinhimillistä. Annamari Marttinen on kirjoittanut dementiasta on kirjassaan Mistä kevät alkaa (Tammi 2005); tämän teoksen kerronta jää kauas taakse Anna-Liisa Haakanan kuvauksesta sekä syvyyden että kontekstiin sijoittelun suhteen. Huutomerkkejä taivaalle on mielestäni konkarikirjailija Anna-Liisa Haakanan paras teos.