William Shakespeare

Anthony Holdenin kirjoittama William Shakespearen elämäkerta romuttaa myytin Shakespearen tuntemattomuudesta. Holden viittaa esipuheessaan vaikutusvaltaiseen amerikkalaistutkijaan Harold Bloomiin, joka – muiden muassa – esittää, että Shakespearen elämästä on jäänyt jäljelle vain muutamia hajanaisia tiedonpätkiä, joista ei mitenkään riitä kattavaan elämäkertaan. Holden huomauttaa kuitenkin, että tiedämme Shakespearesta enemmän kuin melkein kenestäkään muusta 1500-luvun kirjailijasta. Holdenin löytämät maininnat Shakespearesta kaupunginkirjoissa, laillisissa sopimuksissa, kirjeissä ja pamfleteissa tarjoavat kattavan kuvan kirjailijasta, joka osti maata, haastoi naapureitaan oikeuteen, oli todistajana vihkiäisissä ja joi liikaa tyttärensä häissä. Tämänkaltaiset faktat täydentävät käsitystämme 400 vuotta sitten eläneestä runoilijasta, jonka teokset ovat jo kauan onnistuneet vastustamaan yrityksiä paljastaa kirjailijan henkilökuva.

Holdenin esittämät tiedot, esimerkiksi Shakespearen isän katolinen ”testamentti”, joka todistaa tämän kuuluneen vainottuun roomalaiskirkkoon, tarjoavat mielenkiintoisia mahdollisuuksia näytelmien tulkintaan. Holden itse näkee yhteyden kirjallisuuden ja tosielämän välillä hyvinkin läheisenä. Hänen mukaansa hyvä elämäkerta selittää, mitä kirjailija kunakin hetkenä tosi asiassa tunsi ja ajatteli, ja sen voi puolestaan päätellä kirjailijan kirjoittamista näytelmistä.

Shakespeare meni naimisiin 18-vuotiaana itseään kahdeksan vuotta vanhemman naisen kanssa. Loppiaisaatto-näytelmässä Orsino sanoo, että miehen pitäisi etsiä itseään nuorempi vaimo. Holdenin mukaan tästä voi päätellä, että Shakespearen oma avioliitto oli epäilemättä pakotettu, eikä hän todellisuudessa rakastanut vaimoaan. Tiedämme, että Shakespearen poika Hamnet kuoli 11-vuotiaana. Holden tulkitseekin, että aina kun joku Shakespearen näytelmässä kuolee tai muistaa jotakuta kuollutta, Shakespeare itse muistelee Hamnet-raukkaa.

Holden on myös vakuuttunut, että kirjailija menetti katolisen uskonsa elokuussa 1596. Tämä on mielenkiintoista; vaikka tiedämme Shakespearen perheen olleen katolisia, hänen omista uskonnollisista käsityksistään ei todellisuudessa ole jäänyt minkäänlaisia tietoja. Holden näyttää uskovan vakaasti, että kirjailijan omat vakaumukset, mielipiteet ja teot voidaan löytää näytelmien henkilöiden suusta, ja koska Holden pystyy lukemaan jokaisessa näytelmässä yksinkertaisen viestin, ei Shakespearen todellisen luonteen näkeminen sitä kautta ole hänelle vaikeaa.

Holden kertoo lukijoilleen mitä kukin näytelmä tarkoittaa, ovatko sen henkilöt hyviä vai huonoja ihmisiä, ja onko kyseinen näytelmä ylipäätään hyvä vai huono. Holden olettaa, etteivät hänen lukijansa juurikaan tunne Shakespearen tuotantoa, joten hänen täytyy ikään kuin tulkita näytelmät ja esittää niiden kirjoittaja sellaisena hahmona, jonka nykyajan ihminen voi ymmärtää.

Hyvänä esimerkkinä toimii Holdenin kuvaus Coriolanus-näytelmästä. Teoksen sankari on ”hahmoton mammanpoika”, jonka henkilössä voidaan nähdä aristokraattien itsekkyys ja kyvyttömyys ymmärtää muita ihmisiä. Holden kirjoittaa, että Shakespeare ”esittää tribuuniensa suulla oman poliittisen kantansa”, ja että teos ”on tavallaan essee luokkajaosta ja kansanvallasta.”

On kuitenkin kyseenalaista, onko Coriolanuksen hahmo niin yksinkertainen kuin Holden väittää. Vaikka näytelmä epäilemättä käsittelee luokka-yhteiskuntaa – muiden asioiden ohella – Shakespearen omien mielipiteiden löytäminen siitä on vaikeaa. Holden huomauttaa että ”ei ole mitään syytä epäillä (niin tosin usein tehdään), etteikö Shakespearella olisi ollut vahva demokraattinen vaisto, vaikka hän kuinka joutui alentamaan itsensä saadakseen kuningashuoneelta jokapäiväisen leipänsä.” Holden ei kuitenkaan tarjoa mitään todisteita tai perusteluja tälle mielipiteelle ja koko hänen kirjoittamansa elämäkerta on täynnä samanlaisia väitteitä, jotka eivät näytä perustuvan faktoihin tai edes yleiseen käsitykseen renessanssiajan historiasta.

Shakespearen mahdollinen biseksuaalisuus saa samanlaisen yksipuolisen käsittelyn. Holden kumoaa väitteet sonettien homoseksuaalisesta tulkinnasta tokaisemalla, että sonetti 20 ”tekee armottomasti, joskin vastahankaiseksi selväksi, että Shakespeare oli heteroseksuaali.” Hän lainaa osan kyseisestä sonetista ja olettaa lukijan tulkitsevan sen hänen tavallaan – ohittaen lukuisten tutkijoiden työn sonettien analyysistä, aikakauden käsitykset homoseksuaalisuudesta ja yleensä miesten välisistä suhteista Elisabetin aikana.

Sonettien lukeminen voi näyttää Shakespearen homo-tai heteroseksuaalina, mutta Holden ei keskustele asiasta, vaan yksinkertaisesti päättää millainen Shakespeare oli. Tämänkaltaisia omituisia väitöksiä kirjasta löytyy useita. Holden esimerkiksi kertoo, että Shakespeare halveksui suuresti Jaakko I:n aikakaudella muodissa olleita naamionäytelmiä. Mitään kirjallisia todisteita kyseisestä mielipiteestä ei kuitenkaan ole, ja Holdenin selitykset naamioista ja kirjailijan ammatista 1600-luvulla osoittavat, että hän ei ole tutkinut aikakauden historiaa kovinkaan tarkasti. Sen sijaan että Holden esittelisi lukijoilleen minkälainen rooli naamiohuveilla oli ajan kirjallisuudessa tai miten näytelmäkirjailijat julkaisivat teoksiaan, Holden tarjoaa meille moraalisen tuomion Shakespearen suulla.

Holden välittää Shakespearen meille nykyaikaisena henkilönä ja selittää hänen tekonsa ja tunteensa sellaisina, että Shakespearea tuntemattomienkin ihmisten voidaan olettaa ymmärtävän ne. Vaikka Holden näin tarjoaakin yhden kuvan Shakespearesta, herättää teos kuitenkin paljon kysymyksiä väitteiden historiallisesta tarkkuudesta. Käsitys, jonka saamme Shakespearesta tämän elämäkerran kautta perustuu ennemmin Holdenin omiin ennakkoluuloihin ja mielipiteisiin kuin yli 400 vuotta sitten eläneeseen englantilaiseen kirjailijaan. Elävän kuvan tarjoaminen näyttää olevan tärkeämpää kuin totuudenmukaisuus. Kaisa Siveniuksen selkeä suomennos mukailee Holdenin rohkeaa ja kansanomaista kirjoitustyyliä.