Iltapäivällä tulee mieleen lahoavia puistoja

Antti Koivumäki on yksi lukuisista syksyn kirjallisuuspalkintojen voittajista. Kaarinan kaupungin esikoisrunoilijoille järjestämään kilpailuun osallistui 196 käsikirjoitusta, joista parhaimmaksi nousi Koivumäen Iltapäivällä tulee mieleen lahoavia puistoja. Espoolaisen Koivumäen kirjalliseen taustaan kuuluu myös voitto Ylioppilaslehden pakinakilpailussa
ja pakinoita Siilijärven paikallislehteen.

Koivumäen runot nojaavat irrottelevaan ja paikoitellen naivistiseen ilmaisuun. Kieli hakee yhtä aikaa vakavia ja ilakoivia äänenpainoja. Jokapäiväisien sattumuksien havainnoinnissa Koivumäki onnistuu välttämään arkirunolle tyypillisen tylsän huokailun ja hartaan kunnioituksen juuri kurittomalla asenteellaan. Miljööt ovat arkisia ja pieniä, mutta ilmaisu kääntää maisemista esiin uusia puolia.

Runojen aika on moniulotteinen, mennyt on kädessä ja tuleva puristaa rintaa. Puhuja ikään kuin juoksee ympyrää, lähtee nykyhetkestä muistoihinsa ja palaa samaan kohtaan arjessa. Usein riveille päätyvät nuoruus, kouluaika, entiset opettajat. Tunnelma muuntuu alakuloiseksi, kun nuori runoilija miettii lapsuuttaan ja tulevia vuosia, jotka ”putoavat kirkuen kohti”.

Koivumäki miettii myös muistojen olemusta ja vaikeutta ottaa menneisyys haltuun. ”Minä olin odottanut sitä kotiin niin kuin karannutta kissaa, mutta miten päästää sisään sellainen joka ei voi asua missään, miten nimetä sellainen joka ei ole mikään eläin, mikään jokin, pelkkä kaiku vain
jatkuvasti jauhavasta rikkinäisestä mekanismista.”

Koivumäki onnistuu luomaan runoja, joissa assosiaatiot ovat vapaita mutta ladattu merkityksillä. Paikoitellen mieleen tulee Saarikosken sienestämisvertaus. Säkeiden mukana tulee koko rihmasto. Koivumäen runoissa rihmastoa on joskus yli tarpeen, mutta pääosin monet haarat toimivat myönteisesti.

Tietty absurdius leimaa runojen ajatuskulkuja. Vastapainoksi tälle Koivumäki leikkaa vakavia huomioita. Runoilija muistelee keskustelua koiran kanssa ja päätyy toteamaan: ”se oli onnellista aikaa niin kuin ovat sellaiset menneisyydet joita ihmiset kuvittelevat itselleen, ikävöivät kadotettuja yhteyksiä sen jälkeen kun puolet on valittu, rotu, sukulaiset tyrkätty yli laidan.”

Kokoelman muutama runo putoaa ohi yleisen tason, joka muuten on vaikuttava. Pari fantasiarunoa jää leijumaan ulottumattomiin. Ehkä se kuuluisa ateljeekriitikko olisi voinut viivähtää hieman pidempään.

Koivumäellä on kuitenkin rohkeutta ja sopivaa vimmaa kirjoittamisessaan. Hän uskaltaa olla välillä lapsellinen ja näennäisen sekava, mistä jää tunne, että hänellä on vielä paljon annettavaa. Toivottavasti Koivumäki ei tulevaisuudessa järkevöidy liikaa, sillä hyvä maku saattaa tappaa
varsinaisen merkityksen.