Rajaseuduilla ja liikkeessä syntyy uusia oivalluksia, mutta paljastuu myös se, kenen liike on valtaa.

 

Alun perin vuonna 1987 ilmestynyt Rajaseutu / La Frontera (suom. Heta Rundgren & Oscar Ortiz-Nieminen, 2021) on ensimmäinen Gloria Anzaldúalta (1942–2004) suomennettu teos. Sellaisena se esittelee ja murtaa tehokkaassa paketissa monenlaisia ajatuksia, risteyksiä ja rajoja.  Anzaldúa oli Yhdysvaltojen ja Meksikon välisellä rajalla elänyt henkilö, ei siis latino eikä amerikkalainen vaan jotain siltä väliltä, oman luonnehdintansa mukaisesti kolmannessa tilassa. Hän oli chicanana tai aiemmin rotujen sekoittumiseen viitannut halveksittu termi ja identiteetti, mestiza.

Anzaldúan juurissa, olemuksessa ja tuotannossa sekoittuvat siis luontaisesti kulttuuriperinnöt ja kielet. Hän oli myös feministi ja lesbo aikana ja todellisuudessa, jossa se ei todellakaan vastannut naisille asetettuja odotuksia. Rajaseutu / La Frontera sekoittaa niin ikään eri kieliä ja kirjallisuudenlajeja ja pyrkii yhdistämän kunnianhimoisesti taidetta ja tutkimusta. Noin puolet siitä on proosamuotoista ja puolet runoutta. Sisällöllisesti kummastakin tekstityypistä osa on teoreettista pohdintaa, osa enemmänkin kaunokirjallista omaelämäkertaa.

Teoksessa kirjoittaminen ja taide itsessään näyttäytyvät shamanistisena toimintana, jota rajoilla elämisen aikaansaama levottomuus ruokkii. Kirjan kieli on täynnä ruumiillista ja aistillista symboliikkaa, ja kirjailija kutsuu teoriaansa lihaisaksi, minkä voi jälleen ajatella eräänlaisena rajojen rikkomisena.

Rajaseudun konflikti on Anzaldúan mukaan myös jokaiselle henkilökohtainen ja yksilön sisäinen kamppailu.

Suurin konflikti on feministinen

Voisi luulla, että lukijan on vaikea saada kiinni loputtomilta tuntuvista rajankäynneistä ja koko siitä historiasta, jota vasten teosta kirjoitetaan. Välillä kirjan runsaus tuntuu pelottavalta. Ehkä kaikesta ei kuitenkaan tarvitse saada kiinni kerralla. Anzaldúan kirja on paitsi teoreettinen myös henkilökohtaiselta tuntuva, monitasoinen mutta helposti lähestyttävä. Se onkin ilmestyttyään inspiroinut lukuisia tekijöitä ja tutkijoita, yhtä lailla feministisiä kuin queer-teoreetikkoja. Suomalaiseen akateemiseen keskusteluun mahtuisi vielä varmasti lisää analyysia kirjailijan tuotannosta. [1]

Teos on samastuttava kenelle tahansa, joka kokee olevansa jossain valtakulttuurin normien ulkopuolella. Donald Trumpin presidenttikauden jälkeen kuvaus Meksikon ja Yhdysvaltojen välisestä rajasta avoimena ”verta tihkuvana haavana” (una herida abierta, s. 35) ja maahanmuuttajiin tai mihin tahansa vieraaseen kohdistuvasta vihasta kirjoittaminen tuntuu ajankohtaiselta. Muiden muassa näin tekijä kuvailee omaa vierauden kokemustaan:

Olin kaksi- tai kolmevuotias, kun Coatlicue ensimmäisen kerran vieraili psyykessäni, kun hän ensimmäisen kerran ”söi” minut suihinsa (ja ”putosin” alamaailmaan). Huolestunut ilme vanhempieni kasvoilla kertoi minulle varhain, että jokin minussa oli pahemman kerran vialla. Vähän vanhempana katsoin peiliin ja mi secreto terrible pelotti minua, yritin peittää salaisen syntini – la señan, pedon merkin. Pelkäsin että se oli kaikkien näkyvillä. Yritin salata sen, etten ollut normaali, etten ollut samanlainen kuin muut. (s. 79–80.)

Rajaseudun konflikti on Anzaldúan mukaan myös jokaiselle henkilökohtainen ja yksilön sisäinen kamppailu.  ”Uusi mestiza” kuitenkin selviää vierauden kokemuksista hyväksymällä ristiriidat itsessään, katsomalla pinnan alle ja luomalla samalla kokonaan uuden tavan käsittää todellisuutta, jopa uuden tietoisuuden. Tätä ei pidä käsittää kritiikittömyytenä omia kohtaan – tekijä arvostelee eri puolia niin valkoisessa, meksikolaisessa kuin intiaanikulttuurissa.

Terävintä kritiikkiä saa kaikissa tapauksissa osakseen seksismi, machismo, naisten vähättely ja kodin piiriin sulkeminen. Kirjan suuri konflikti on feministinen. Anzaldúan käyttämässä ja hänen kulttuurinsa perinteisessä kuvastossa naista, pelottavaa seksuaalisuutta – mutta myös energiaa ja luovuutta – edustaa usein käärme.

Vaikka espanjan puhumisesta sai koulussa näpeille ja latinot taas pitävät chicanoespanjaa turmeltuneena, tekijä kuvailee kirjalle tunnusomaista kielten sekoittumista tai ”Tex-mexiä” hänelle luontevimmaksi puhetavaksi. Hän toteaa, että voi ”vaihtaa englannista espanjaan ja takaisin saman lauseen tai sanan sisällä” (s. 95).

Ketään tuskin yllättää, kun toinen kääntäjistä, Heta Rundgren, kertoo teoksen monipuolisiin taustoihin liittyvästä suomentajan epäröinnistä. Toisen suomentajan, Oscar Ortiz-Niemisen, mukaan alkuperäistekstin nyanssit eivät täysin siirry käännökseen. Kokonaisuutta on kuitenkin helppo seurata. Tämä näkyy yhtä lailla teoksen proosassa kuin runoissa, joihin kielten vaihtelu tuo myös vinoa huumoria.

Mojados, hän sanoo uudelleen,
kolhittuun Chevy-farmariinsa nojaten
olleet täällä pari viikkoa
niitä on tusinan verran.
Sonavabitche teettää niillä
joskus viistoistatuntisiakin työpäiviä, auringonnoususta pimeään.
Como mulas los trabaja
no saben como hacer la perra.
Viime sunnuntaina he pyysivät vapaapäivää
halusivat rukoilla, levätä
kirjoittaa
familioilleen
¿Y sabes lo que hizo el sonavabitche?
Hän kääntyy poispäin ja sylkäisee.
Sanoi että hänen täytyy pidättää puolet palkoista
sillä he ovat syöneet toisen puolen:
säkillisen papuja, toisen riisiä, kolmannen jauhoja. (s. 170–171.)

 

Runoilija vaihtaa asentoa

Monipuolista rajojen pohdintaa eri kielialueiden perinteitä ja ruumiin poetiikkaa lukijalle tarjoilee myös Suvi Vallin esseeteos Hallittua kaatumista (2021). Kirja käsittelee ruumiinkieltä, niin kirjoittajan fyysisiä ruumiillisia kokemuksia ja kulttuurin sukupuolirooleja kuin erilaisia kirjallisuuden asentoja. Kullekin valituista asennoista on omistettu essee, josta kirjoitus lähtee liikkeelle ja kasvaa assosiatiivisesti eri suuntiin.

Teos on perusidealtaan yksinkertaisesti hauska. Enpä muista, milloin muuten olisin tullut lukeneeksi pyllistämiselle, joutenololle tai vaikkapa pystylle keskisormelle omistetun kirjoituksen. Kuten kokoelman lukuisat esimerkit osoittavat, myös kirjallisuus on aina inspiroitunut asennoista ja liikkeestä. Teksteissä osansa saavat niin Saarikosken toistuvasti sivuilla sinne tänne kuljeskeleva flanööri, Thomas Mannin Taikavuoren (1924, Der Zauberberg, suom. Kai Kaila, 1957) parantolan lepäilevät asukit kuin rukoilemaan kyykistyvä Martti Luther.

Mikään asento ei Vallin teoksessa ole siinä mielessä jähmeä, että se merkitsisi vain yhtä asiaa. Asento on lähtökohta esseen muille ajatuksille. Vaikkapa leuan loksahdus tarkoittaa hämmästymistä ja osoittaminen on usein jonkin asian nimeämistä. Pomppu on varsin riemukas liike, kun taas kirjan nimen hallittu kaatuminen on tietenkin kävelemistä.

Asennot kertovat myös kantajastaan. Esseissä näkyy kirjailijan henkilökohtainen kokemus polvinivelvaivoihin tyssänneestä juoksuharrastuksesta isän kuolemaan saakka. Liike on jo nimien tasolla olennaista myös Vallin runoteoksissa Ohijuoksija (2011) ja Spiraali (2017). Runoudessa yllättävät asennonvaihdokset ja näkökulmanmuutokset ylipäänsä ovat tärkeitä. Yllätyksellisyys jatkuu esseissä, eikä lukiessa yleensä arvaa, millaisia mielleyhtymiä käsitellään seuraavaksi. Liikkeiden merkitykset palautuvat jonnekin hyvin syvälle meistä jokaisessa.

Pomppiminen palauttaa mieleeni isotädin hautajaiset, joissa innostuin ottamaan muutaman hyppyaskeleen haudan reunalla ja minua tartuttiin korvasta. Opin silloin (5-vuotiaana), että on viisainta pomppia vain sisäisesti. (s. 29.)

Kuvasitaatti Hallitusta kaatumisesta

Esseet eivät pyllistä

On huomiota herättävää, miten monet kulkijat Vallin esseissä ovat miesoletettuja. Asennot kertovat sosiaalisesta asemasta. Liikkeelle pääsy on etuoikeus eikä naisilla aina vain ole miesten tavoin aikaa käyskennellä missä milloinkin tai lupaa katsoa ihan ketä tahansa. Asennot kielivät vallasta ja toisinaan hyväksikäytöstä.

Kuoleman ja väkivallan mahdollisuus toistuu esseissä useiden muidenkin asentojen kuin ikuisen levon kohdalla.  Esimerkiksi ”Pyllistys”-essee käsittelee seksuaalista kuvastoa monipuolisesti ja laajenee matkan varrella analysoimaan kirjallisuudessa toistuvaa ”leikillistä” raiskausmotiivia ja kaanonin mieskeskeisyyttä.

Naislukijana olen kokenut kymmeniä tai satoja kertoja, kuinka tekstit kääntävät minulle selkänsä tai pyllistävät päin naamaa. Kuten Raamatussa sanotaan, ”siellä oli tuhannen ihmistä, ynnä naiset ja lapset”. Kaikki alkoi ala-asteella Aapiskukosta, jonka sankareina seikkailivat Simo-siili, Heikki-jänis, Ossi-orava, Mauri-myyrä, Ahti-hiiri ja Susi. Ainoa naaraspuoliseksi luokiteltava eläinhahmo oli satunnaisesti koristeena figuroiva mykkä hiiri, joka säesti poikabändiä triangelilla tai hipelöi kaulassaan riippuvaa helminauhaa samalla kun muut hahmot puhuivat keskenään. (s. 149–150.)

Vallin tekstit eivät pyllistele lukijoille. Esseissä taustateksteinä toistuvat jossain määrin samat ajattelijat ja kirjailijat, mutta ajatuksia ei ammenneta tyhjiin. Ruumiillinen kokemus on jokaiselle läheinen ja tuttu, lukiessa tulee pohtineeksi liikkumistaan ja ruumiinkieltään. Kuten Reader, why did I marry him? -blogissakin todetaan, lukiessa oma ruumiillinen kokemus korostuu. Esimerkiksi itse liikuntavammaisena lukijana en aina tunnista ajatusta kävelystä kovinkaan hallittuna kaatumisena tai pidä juoksemista ylipäänsä kiinnostavana ajanvietteenä. Sen sijaan sivuilta välittyvä kerronta ja muu jatkuva liike tuntuvat kovin kotoisilta kokemuksilta.

Kirja on myös esineenä kaunis. Kirjailijan itse lukujen väliin tekemät kollaasit tuovat asennot ja liikkeet kuvien tasolle ja houkuttelevat entistä enemmän lehteilemään sivuja. Varsinkin esseitä ”Joutavuuksia” ja ”Loksahtava leuka” lukiessa tulee toivoneeksi, että muillakin kuin kirjailijoilla olisi joutoaikaa tekstien ihmettelyyn, ilmestysten etsimiseen tai ihan vaan ympäristönsä tarkkailuun. Juuri liikkeessä ja rajapinnoilla syntyy uusia ajatuksia ja ideoita.

 

[1] Ainoa nopealla etsinnällä löytynyt gradu: Mäkelä, Hanna 2008: Legitimating Existence – Gloria Anzaldúa Constructing the Borderland Identity in Borderlands/La Frontera: The New Mestiza.

Jaa artikkeli:

 

Sanni Purhonen

Kirjoittaja on runoilija ja kriitikko.