Kalkutta ja muita runoja

Buddhadeva Bose (1908–1974) sijoittuu bengalilaisen runouden murroskohtaan. 1920–30-luvun nuori kirjoittajapolvi halusi esiin jättimäisen Rabindranath Tagoren varjosta ja katsoi muuttuvan maailman vaativan modernimpaa otetta. Bengalilaista modernismia johti viisikko, jonka johtotähtenä Bosea nykyisin pidetään. Hänet noteerataan sukupolvensa tärkeimpiin kirjailijoihin paitsi Intiassa myös laajemmin Etelä-Aasiassa.

Suomentaja Hannele Pohjanmiehen Kalkutta ja muita runoja -kokoelman (70 runoa) lähteenä on ollut bengalilaisen, sittemmin englantilaistuneen runoilija Ketaki Kushari Dysonin (s. 1940) toimittama ja kääntämä Bose-kokoelma (92 runoa). Muutamaa irrallista runoa lukuun ottamatta Bosen runoja julkaistaan nyt suomeksi ensimmäisen kerran.

Bose noteerataan sukupolvensa tärkeimpiin kirjailijoihin paitsi Intiassa myös laajemmin Etelä-Aasiassa.

Selkeän ilmaisun runoilija

Bosen ääni ja uudistukset havaittiin Kalkutan kirjallisuuspiireissä varhain. Kirje-esseessään aikalaiskollega Sudhindranath Datta arvioi 1940-luvulla Bosea uuden aallon ”objektiivisena” kirjailijana, jonka tyyliä runoilijana leimaa erityinen selkeys ja mystiikkaa välttelevä suoruus. Kumpikin määre tarkoittaa bengalilaisessa kontekstissa irtautumista (tagorelaisen) romantiikan projektista, tyylikeinoista ja päämääristä.

Tämän päivän tutkimus kenties määrittelee Bosea hiukan toisin termein, mutta Dattan havainnot ovat yhä päteviä selittämään Bosen 45-vuotisen runoilijauran ydintä: ”Hän näkee laajalti: nähdessään asiat etäältä hän näkee silmänräpäyksessä niiden kokonaisuuden.”

Bosen runous katsoo Eurooppaan

Bose suuntautui eurooppalaiseen runouteen ja on läntisille lukijoille suhteellisen helppo. Hänen runoutensa yhtenä vahvana viitekehyksenä ovat eurooppalaiset ikonit kuten Baudelaire, Rilke ja Hölderlin, joiden tuotantoa hän myös käänsi bengaliksi.

Nyt käsiteltävissä käännöskokoelmissa kotoperäisiin virikkeisiin painottunut runous on hyvin vähäistä. Silti Bose osallistui vilkkaaseen ja rikkaaseen Mahabharatan tai Upanišadien uudelleentulkintatyöhön. Käännöskokoelmien intialainen aines osoittaa, että Bose valitsi selkeitä kerronnallisia keskiöitä, jotka avautuvat kulttuuria tuntemattomille riittävästi apukommenttien myötä.

Bose myös liitti toisiinsa Intian ja Euroopan. Runossa Laulu Savitrille (1969) Mahabharata yhdistyy viitteisiin Keatsin kuolemasta ja runoudesta.

Bose oli ahkera kaikilla kuviteltavissa olevilla kaunokirjallisuuden aloilla kritiikistä kääntämiseen ja esseistiikkaan.

Bosen runojen muoto- ja rakenneperiaatteet pysyivät suhteellisen yhteismitallisina koko uran ajan. Hän kirjoittaa selkeästi ja kirkkaasti eikä hänen tekstinsä vaadi avautuakseen valtavia tulkinta-apparaatteja tai kielenviemän salatieteen avaimia. Bose oli ahkera kaikilla kuviteltavissa olevilla kaunokirjallisuuden aloilla kritiikistä kääntämiseen ja esseistiikkaan. Runoudesta löytyy vankka yhteys ainakin (lyhyt)proosan (pitkät runot) ja draaman (mm. runo Pakolainen, 1953/64) maailmoihin.

Kun romantiikkaan lisätään lihaa

Osa Bosen kuvastosta on kierrätetty romantiikan perinteestä. Sydän, sielu, vuoden- ja vuorokaudenaikojen vastakohtien metaforat, rakkaus ja kuolema, kaikki nuo kuohuvat isot käsitteet löytyvät hänen runoistaan. Toisaalta samaa kuvastoa löytyy muidenkin bengalilaisten aikalaismodernistien tuotannosta.

On syytä korostaa, että vaikka sama kuvasto pysyy Bosen kalupakissa koko uran ajan, se muuntuu, rikastuu ja syvenee vuosien myötä. Bose ei myöskään lipeä ja äidy sentimentaaliseksi kuvastonsa kanssa, vaan säilyttää selkeyden ja dynaamisen liikkeen tunnun.

Varsinainen modernismi Bosen tuotannossa syntyy rikkaasta ja yllättävästä kielestä. Myös teemat kulkevat varsin eri reittejä kuin edeltävillä sukupolvilla. Esimerkiksi sopii hyvin Bosen rakkausteeman käsittely.

En hahmota Bosen rakkauden käsittelytapaa keskeis- tai avainlyyrisenä suhinana; vain yksi käännöskokoelmien runo on tällainen (Aamu Chilkalla, 1934). Bosen kuvastossa rakkauteen liittyy vahvasti liha ja sen ilot. Konservatiivisessa luokkayhteiskunnassa seksistä kirjoittaminen vei Bosen muutaman kerran lain eteen. Hän on suorasukainen, setämäisesti rietas, mutta ei koskaan sillä tapaa pornografinen kuin päreensä polttaneet aikalaiset halusivat asiaa tulkita. Kirjoittaessaan mm. prostituoiduista Bosen runoudessa on hänelle harvinainen poliittinen vivahde. Hän kuvaa näitä kaikkien kastien ulkopuolisia naisia muun yhteiskunnan kanssa tasaveroisesti omaa tehtäväänsä suorittavina tasa-arvoisina ihmisinä.

Yö-runo (1952) tiivistää hyvin Bosen rakkauskuvastoa ja tyylikeinoja. Runo kieppuu yön ja päivän kamppailun välillä. Kiihkeä yön ylistys saattaa olla romantiikan kalpeanaamaisten yönpalvojien käsikirjasta. Himon, erektion, yhdynnän ja orgasmihuipennuksen kuvauksessa ei kuitenkaan jäädä laulamaan ikkunan alle: ”[…] Salli minun elää sinussa, / hajota sinisiin, mutkikkaisiin suoniisi / ja täyttää koko taivas, sykkiä tähtien hengityksessä, / soida kuunkiertojesi, hajoamisen ja kasvun rytmeissä.”

Kuinka monta kiihottavaa runoa tunnet tai muistat? Tässä Bose on kutonut romantiikan sirpaleista ja lihallisuudesta hengästyttävänä rynkyttävän runon.

Mistä pitkät kertovat runot on tehty?

Pitkät, kertovat runot vievät käännöskokoelmissa eniten sivuja. Niiden muotoperiaatteiden ymmärtämisessä ja perinteeseen sijoittumisessa lukijaa auttaisi minimaalinenkin taustoitus. Pitkä runo kun ei ollut Bosen innovaatio tai yksityinen tyylipiirre; sillä on pitkät perinteet ja se on yhä voimissaan.

Dyson kirjoittaa pitkään ja viisaasti kääntämisestä ja Bosen erityislaadusta kääntäjän haasteena. Silti hän ei kokoa yhteen kaikkein tärkeintä – Bosen kieltä, miten ja mitä muotoja ja rekistereitä hän käytti. Hän viittaa sanskritin mandakranta-metriikkaan tai mainitsee bengalilaisen puolisäerakenteen (half-line verse), mutta käsitteitä ei avata eikä esimerkkejä heru. Dyson tavoittelee käännöksissään silloin tällöin alku- ja puolisoinnutusta, mutta lukijalle jää epäselväksi, miten loppusointujen käyttö tai käyttämättömyys leimaavat Bosen metriikkaa.

Suomennoksessa näitä ongelmia ei pohdita tai ratkota sen paremmin johdantotekstissä kuin käännöksissäkään.

Pakolainen: Bose kuvaa kameran takaa

Pakolainen (1953/64) on hyvä esimerkki teknisesti huikeasta pitkästä runosta. Siinä Dattan sanat Bosen etäältä tarkkailevasta, kaikennäkevästä katseesta saavat elokuvamaiset mittasuhteet. Tarinankertoja-minä kuvaa runoilija Satikanton kautta kalkuttalaisen puiston elämää pitkitettynä johdantona, oopperamaisena kuoro- ja joukkokohtauksena.

Etäältä tarkkaileva, kaikennäkevä katse saa elokuvamaiset mittasuhteet

Seuraavaksi kerronta keskittyy Satikanton maailmaan: ”Hän katsoo kävellessään kaikenlaisia kasvoja, / yrittää kuulostella niiden kertomaa […]” Runon nimikkohahmon kohtaamista venytetään; lopulta lähikuvaan saadaan symbolistisen ja ekspressionistisen draaman diiva. Retorinen teho on sama kuin vaikkapa Satyajit Rayn Pather Panchali -elokuvan kasvotutkielmissa. Runon päättävissä säkeissä draama kootaan yhteen, ja Satikanto on muuttunut ihminen: ”hän tunsi, miten hänen sydämensä vapisi, siihen oli ilmestynyt / lämmin kohta. […] – pieni kosketus toiseen ihmiseen – / myötätunnon hipaisu, / yhteys, väylä takaisin elämään.”

Pakolainen on visuaalinen ja hälyisä minidraama, kehityskertomus, joukkotehojen ja intiimin kuvauksen elokuva. Rekisterinvaihdokset, kuvakulmat ja tekniikat ovat mestarillisia.

Paradoksirakenteita ja paperin makua

Pitkissä runoissa Bose viljelee ahkerasti paradoksia. Usein runo alkaa lyhyenä, napakkana väitelauseena, kuten runossa Kuoleman jälkeen: ennen syntymää (1947): ”Tämä ei ole laulujen päivä. […]” Runossa talven ja kevään vastakkaisuus laajenee luovuuden ja sen ongelmien käsittelyksi. Pienenä kuvitusmotiivina toimii kolmen linnun trio ”varis, mustarastas, varpunen”, jota Bose lennättää sinne tänne luomaan rakenteellista yhtenäisyyttä.

Alkuväittämän jälkeen runo lähtee 307 säkeen retoriselle retkelle päättyen kontrastoivaan loppukaneettiin: ”Sen tähden lauluja. Sen tähden lauluja – myös tänään.” Pitkä säekohina on upeaa kuvastoversoamista, mutta loppurivien täyttämä mekaaninen rakenne jättää paperisen kitalakituntuman.

Tämä ei ole ainoa kerta, kun Bose rakentaa runoihinsa ylikirjallisen ja konventionaalisen loppunousun. Suomennoskokoelman nimiruno Kalkutta (1953) on keskeistä Bosea, mutta en pääse ajatuksesta, että loppusäkeistöissä on kömpelö sekoitus matkailunedistämistä ja kirjallista kotiseuturakkautta. Kumpikaan ei ole Bosen ydinalueita.

Keski-iän kriisi synnytti sonetit

Bosen runouden käännekohta alkoi keski-iän kriisin myötä 1950-luvun alussa. Uuden vaiheen komein yksittäinen tulema ovat sonetit. Ne ovat keskeisessä osassa hänen merkittävimpiin arvioidussa kokoelmassaan Valoa suurempi pimeys (Je-Andhar Alor Adhik, 1958).

Käännekohta alkoi keski-iän kriisin myötä 1950-luvun alussa. Uuden vaiheen komein yksittäinen tulema ovat sonetit.

Lähinnä (ja ehkä; rakenteet eivät selviä käännöksistä) petrarcalaisissa soneteissa tiivistetty tila ja ankarat säännöt laittavat kielen dieetille. Aiemmista ja pidemmistä runoista tutut visuaaliset adjektiiviryöpyt katoavat ja tilalle tulee tarkkaa, tyyntä havainnointia ja lievää abstrahoitumista: ””Puu”, ”kukka”, ”lampi”, ”pilvinen päivä”: ne ovat kuivia / matemaattisia symboleja, täysin abstrakteja […].”(Muistille: 2, 1955) Varhaisempien runojen romanttiset luontokuvat määritellään uudella, konkreettisella ja sieluttamattomalla tasolla.

Suomennoksessa sonetit ovat heikoin lenkki. Jo Dysonilla on vaikeuksia pitää Bosen pitkät säkeet ja sonetin grafiikka kasassa. Pohjanmiehen versioita ei tunnista soneteiksi. On mahdotonta ymmärtää erilaisten sisennystapojen logiikkaa ja suhdetta säkeenylityksiin; säkeistöt venyvät sinne tänne. Kielen tasolla sonetin säästeliäisyyden ja ankaruuden haaste on sivuutettu, ja usein kääntäjä tuntuu tyytyvän pelkkään merkityksensiirtoon.

Kypsä Bose on kirkkaan kielen mestari

Bosen runoudesta tulee joskus ylävireisen poseerauksen tuntu. Ne ovat yhdistelmä loisteliasta ja omaperäistä kieltä, dramatiikkaa ja teatraalisuutta, mutta jäävät usein myös peruskuvastoltaan ja muodoltaan yllätyksettömiksi.

Loppukauden runot puhuvat toista kieltä. Kypsän Bosen runot ovat virtuoosisia terävien havaintojen, hallitun kielen ja ehkä tunneälyksi luokiteltavan solu- ja sielutason emootiokeskusten tihentymiä. Niissä on luettavissa kaikkea samaa, mistä hän on kirjoittanut koko elämänsä, mutta nyt palat ovat koskettavina kohdillaan. ”Objektiivisuutta” ja etäältä kuvaamista, kyllä, mutta runoilija on samalla muuttanut uudella tapaa tekstiensä keskelle ja sisään.

Myös tuotannon läpi viljelty huumori selkiytyy ja saa ison osansa runoissa. Ikääntynyt runoilija -runon (1967) alkusäkeet tihkuvat itseironiaa :

”Vaimo sanoi kerran, että mies on ruma irstas äijä, jonka nahka roikkuu. / Ja siitäkin on nyt jo kauan. […]”

Saman runon loppuhuipennuksessa voisi olla tiivistettynä Bosen pitkä runoprojekti. Romantiikan arkkityyppinen sydän sykähtää vielä kerran, sitten se muuttuu surullisen ironiseksi sisäelimeksi. Ilmeikäs pilkutus korostaa vanhuuttaan nykivän lihanpalan viimeisiä nytkähdyksiä:

”Ja toisinaan sydän – savuinen, suunnaton, / repäisee unen harson, tunkee läpi veren ja lihan, kalisuttaa luita, / ja vanhasta muistista, ikiaikaisesta, polttavasta, / se nytkähtää liikkeelle, lyö muutaman kipinän, ja sitten pysähtyy.”

Kaksi kokoelmaa, kaksi erilaista hahmotusta

Ketaki Kushari Dyson on runoilijana laittanut kaikki luovat rekisterinsä liikkeelle Bose-käännöksissään. Hänen versiossaan nuoruuden ja vanhuuden runoilla on oma englantinsa; kaikilla runoilla on tarkka, terävä karaktääri. Vaikeampien ja tiiviiden runojen (mm. sonetit) kääntäjänä Dyson on mestarillinen. Hänen lyömättömänä etunaan käännösten profiloinnissa on myös Bosen kulttuuripiirin ja -perinteen perinpohjainen tuntemus.

Kaikkea tätä on kohtuutonta odottaa suomennokselta, joka on lopulta tulkinnan tulkinta. ”Runot on siis suomennettu välikielen kautta. Näin on pakko menetellä, kunnes bengalin kielen kääntäjiä ilmaantuu Suomeenkin.” Lähtöasetelmassa ei ole mitään väärää – ilman Dysonin laitosta meillä ei olisi lainkaan Bosea suomeksi.

Silti pidentynyt tuotantoprosessi on hävittänyt kääntäjän omat ensihavainnot, päätelmät ja ratkaisut. Lähinnä jään kaipaamaan kahta elementtiä, jo aiemmin mainitsemaani muodon ja metriikan avaamista ja kääntämistä sekä kielellistä terävyyttä. Edellinen on pitkälti lähtöasetelman vuoksi kääntäjän tavoittamattomissa, mutta jälkimmäinen on hänen valintansa.

Mielestäni Dysonin kieli on eksaktia teräväpiirtoa, josta on luettavissa Bosen tyylin maskuliininen, dynaaminen ja konkretialähtöinen habitus. Pohjanmiehen nykysuominen ja sinänsä korrekti kieli on pyöreämpää ja lyyristävämpää vanhahtavine sanavalintoineen. Kontrasti kokoelmien välillä on iso.

Käännös tekee hienosti oikeutta kypsän kauden runoille

Parhaimmillaan Pohjanmiehen käännösjälki on kypsän kauden runoissa, joissa ilmaisu on jo lähtökohtaisesti helpommin tavoitettavissa kuin varhaisemmissa runsaissa runoissa. Juuri varhaisemman tuotannon runoissa Pohjanmiehen kielellä on taipumus olla vähän tylsää ja persoonatonta. Myös silloin tällöin kudokseen pujahtavat hankalat rakenteet ja sanajärjestykset sumentavat ymmärrettävyyttä ja sujuvuutta. Suomentaja ei ole aina kauhean huolellinen lukija: käännösjälki on paikoin epätarkkaa tavalla, jota ei voi pitää enää tulkintana.

Kuten sanottua suomentajalla on taipumus runollistaa. ”Kasvotonna”, ”nimetönnä” tai ”huoletonna” eivät maailmaa kaada, mutta ovat tarpeetonta ja harhaanjohtavaa kiharrusta. Lisäksi kääntäjä on muokannut joidenkin runojen nimiä. Kertaakaan nämä muutokset eivät ole parannuksia tai edes perusteltuja.

Kaunoistamisen vastakohtana on raakakäännösmäistä kömpelyyttä. ”The beasts come too, crawling.” -katkelman suomennoksessa ryömivien petojen sijaan saadaan info: ”Eläimiäkin tulee, vilisten.” Samantyyppisiä lakonisen karheita ratkaisuja löytyy muutamia, ja kaunoistetussa tekstimassassa ne erottuvat selkeästi.

Aiemmin mainitussa Yö-runossa seksikumppani identifioidaan kotoutetusti: ”[…] tähdet ovat vain mustan Yöttären tajunnan näkyvä osa […]”. Dysonin versiossa nainen on monta astetta hotimpi ”Negress-Night”. Makuasia? Ehkä ei. Orgasmiin päättyvässä runossa olisi hyvä tarkistaa, onko kalevalainen matriarkka lopulta lähdetekstin valitsema intohimon kohde.

Googletuksen aikakautena johdannoksi kannattaisi laatia jotain vähän parempaa (ja ennen muuta persoonallisempaa) kuin nyt painettu. Olisi ollut myös ystävällistä kustannustoimittaa Suomentajan jälkinäytös pois painetusta versiosta. Sen alkuperäinen blogiympäristö on armeliaampi, ja kenties siellä se ei ole yhtä nolo.

Meillä on nyt uutena tuttavuutena kokoelmallinen maailmanluokan runoilijan tuotantoa meille harvinaiselta kieli- ja kulttuurialueelta.

Meillä on nyt uutena tuttavuutena kokoelmallinen maailmanluokan runoilijan tuotantoa meille harvinaiselta kieli- ja kulttuurialueelta. Suomennos perehdyttää riittävän hyvin uudet lukijat Bosen luovaan kaareen puberteetista vanhuuteen.

Silti kääntäjän sanat tulevien aikojen alkukieleen pohjaavasta käännöksestä ovat painavaa asiaa. Tarvitsisimme vähän tarkemman, alkutekstiin paneutuneen laitoksen, jossa olisi myös kunnon johdanto. Pieni lisäloisto ja terävämpi profilointi ei myöskään tekisi pahaa.