Huomioita Amerikasta

Ranskalainen Alexis de Tocqueville matkusti vuonna 1831 Yhdysvaltoihin tutkiakseen vankiloiden oloja. Matkan oheishavainnoista syntyi merkittävä poliittinen tutkielma Demokratia Amerikassa (Gaudeamus 2006), joka ilmestyi kahdessa osassa vuosina 1835 ja 1840.

Saksalainen Heinrich Heine muutti vuonna 1830 Pariisiin, jossa hän kirjeenvaihtajan toimessa kirjoitti ankarat tekstinsä saksalaisesta romantiikasta. Tekstit julkaistiin vuonna 1835 nimellä Romantiikan koulu (niin & näin 2012).

Friedrich Engels matkusti vuonna 1842 Englantiin, jossa hän kirjoitti vaikutushistorialtaan merkittävän kuvauksen teollistuvan Euroopan teollistuneimman maan ja erityisesti Manchesterin työväen oloista. Karl Marx piti Engelsin teosta Työväenluokan asema Englannissa (Into 2015) hänen kirjoittajaystävänsä vaikuttavimpana tekstinä.

Charles Dickens astui Yhdysvaltain-laivaan tammikuussa 1842. Huomioita Amerikasta -teoksessa sosiaalisten ja hallinnollisten muotojen kuvailuun enemmän kuin ankariin tutkimusmenetelmiin mieltynyt kirjailija kuvaa eurooppalaiselle yleisölle uutuudestaan innostunutta, muotoonsa hakeutunutta ja parhaansa yrittävää Yhdysvaltain liittovaltiota.

30-vuotias Charles Dickens oli kuuluisuus Yhdysvalloissa.

Kaikki neljä teosta käsittelevät teollisten, poliittisten ja filosofisten vallankumousten ravistelemaa Eurooppaa; kaikki neljä kirjailijaa ovat kotoisin maasta, jotka olivat 1800-luvun vallankumousten syntysijoja; kaikki neljä teosta on suomennettu hyvin lyhyen ajan sisällä; mutta viimeinen niistä – sen suomennos – jättää toivomisen varaa.

Epäilyksiä, odotuksia ja haukotuksia

Yhdysvaltain-matkan aikaan Boz (Dickensin tunnettu lempinimi) oli tunnettu kirjailija ja uusi maailma jo vakiintunut kirjallinen aihe. Dickens oli kirjoittanut neljä julkaistua romaania, ja sillä, mitä Dickens aikoi pidäkkeettä kasvavasta maasta kirjoittaa, oli väliä. Dickensillä oli sosiaalinen omatunto, jonka hyväksynnästä jokainen yhteiskunnallinen instituutio olisi ollut hyvillään – myös Yhdysvallat, jolla sentään oli sama kieli kuin Euroopan suurvallalla Englannilla ja käsitys yleisen mielipiteen poliittisesta vipuvoimasta. Huomioista käy ilmi, että Dickens, tuolloin 30-vuotias, oli kuuluisuus Yhdysvalloissa.

Dickensin matka rajoittuu itärannikon osavaltioihin. Kaikki demokratian muodot ja ihmisiin kohdistetut hallinnon auktorisoimat toimenpiteet vetävät Dickensin huomion puoleensa – oletettavasti siksi, että teollistumisen sivutuotteena oli Englannissa syntynyt kelvottomissa oloissa elävä sosiaaliluokka, jolle hallinto ei osannut tehdä juuri mitään. Rautatietä ei ollut, talous ei kasvanut, ja 1840-luvulla ruokapula pyyhki Ison-Britannian yli. Sosialismi eli alkuvaiheitaan… Bozin tiedettiin pitävän tavallisen kansan puolia.

Kirjailija tekee parhaansa hyväksyäkseen oudon maan, sen sylkykupit ja eristysvankilat. Suurin osa kirjailijan huomioista ei ole mairittelevia, mutta se johtuu enemmän tapojen ja ihmisten erilaisuudesta kuin varsinaisesta turhautumisesta. Dickens kiertää mielisairaaloissa, vankiloissa, sokeainkodeissa, hallintoelimissä, tekee kiinnostuneen vierailun surussaan ylevän intiaanipäällikön luo, käy preerialla ja saarnaa orjuuden lakkauttamisen puolesta. Kuten merkkihenkilöiden kohdalla oli tapana, myös Dickens esiteltiin Yhdysvaltain presidentille John Tylerille, joka arvostaan huolimatta ei säästy Bozin innottomalta katseelta:

Emme olleet odottaneet huoneessa montaakaan minuuttia kun musta viestintuoja palasi ja johdatti meidät pienempään huoneeseen. Siellä, papereiden täyttämän virkapöydän edessä, istui presidentti. Hän näytti jossain määrin uupuneelta ja levottomalta, eikä ihme, sillä hän oli sotajalalla kaikkien kanssa. Hänen ilmeensä oli kuitenkin säyseä ja miellyttävä, ja hänen käytöksensä hämmästyttävän konstailematonta, herrasmiesmäistä ja suopeaa. (s. 192)

Teoksen sävy henkii uupumusta, joka johtunee siitä, ettei Dickens kohdannutkaan niin upeaa maata kuin hän oli uskaltanut toivoa. Suhde pysyy tasapainossa, sillä Yhdysvaltain yleinen mielipide ei lopulta ollut kovin innostunut englantilaisesta. Huomioita Amerikasta julkaistiin newyorkilaisessa Brother Jonathan -lehdessä jatkokertomuksena marraskuusta 1842 alkaen. Teoksen viimeisillä sivuilla Dickens valittelee:

Joidenkin Englantiin palaamisen jälkeen kuulemieni varoitusten perusteella minulla ei ole juurikaan syytä otaksua, että amerikkalaiset vastaanottaisivat teoksen lempeästi tai suopeasti. Koska olen kuitenkin kertonut totuuden suhteessa siihen suureen ihmisjoukkoon, joka tulee muodostamaan oman mielipiteensä ja ilmaisemaan sen, on selvää, ettei minulla ole mitään halua mielistellä yleisöä satunnaisilla tempuilla. (s. 382)

Vain harvalla oli mahdollisuus tehdä vastaavaa matkaa. Kuuluisia huippukirjailijoita ei ollut määrättömästi.

Ihmisläheinen Dickens elätti toivoa uljaasta uudesta maailmasta, ja pettymyksensä hän verhoaa niin kauniiseen kohteliaisuuteen kuin osaa.

Riman alla viihtyvä suomennos

Dickens kirjoittaa pitkiä lauseita, joiden polveilu on mahdollista englannin kielen rakenteen ja sen kevyiden ja lyhyiden sanojen vuoksi. Lauseet ovat vanhanaikaisia, kauniita ja pituudestaan huolimatta kevyitä. Dickensin runsas huumori on sen sijaan yhtä tuhatsanaista näppäryyden näytettä, jossa vitsit ovat pitkiä ja niitä on sisäkkäin niin monta, että nykylukija tuskin jaksaa nauraa. Ville-Juhani Sutisen suomentamat lauseet selviävät Dickensin kielestä läpi vain nelinkontin, etenkin jos vitsi osuu kohdalle.

Saattoiko tämä mitenkään olla se mielikuvituksen luoma pieni ja kotoisa huone, jossa herra Charles Dickens oli varmoin profeetallisin kyvyin toistuvasti ennustanut olevan ainakin yksi pieni sohva, ja johon hänen ladynsä oli vaatimattomasti ja paikan rajallisen tilan alusta saakka loistavasti ymmärtäen uskonut mahtuvan korkeintaan kaksi valtavaa matkalaukkua, jotka voisi sulloa johonkin pimeään nurkkaan pois näkyvistä? (s. 5)

Kahta riviä pidempien lauseiden logiikkaa on relatiivilausemyrskyn silmästä vaikea seurata, ja ilmaisun poeettinen voima ehtii sammua useampaan kertaan, ennen kuin lukija pääsee lauseen loppuun. Teoksen ensimmäinen sivu pitää lukea neljään kertaan, jotta lukija ymmärtää, mitä tekstissä sanotaan. Suurin osa Dickensin lauseista on pitkiä. Sivuja teoksessa on neljäsataa. Onneksi Dickensin kieli muuttuu yksinkertaisemmaksi ja ytimekkäämmäksi, kun hän rantautuu Bostoniin 18 päivän merimatkan jälkeen. Loppu on hiukan kevyempää.

Kummastuttavat sanavalinnat hiertävät läpi teoksen, ja erityisesti järjestelmällisesti (väärin)käytetty ’lady’ (joka on jätetty muotoon ’lady’) löytää tukea tuskin muualta kuin itsekunkin henkilökohtaisesta huumorintajusta. Lisäksi tekstin poljento on nykyaikaista, mutta lauseiden keskellä toistuvat vanhanaikaiset sanat kuten ’hanke’ ja ’hilpeä’ ovat ilkeitä esteitä lauseiden seassa.

Alkuperäisen teoksen nimi American notes for General Circulation antaa jo pienen vihjeen tekstin yläluokkaisen humoristisesta sävystä. Nimi viittaa Amerikan dollareihin, joita kirjailija otsikossaan laittaa yleiseen jakeluun. Dickens siis elvyttää – vitsiä on mahdoton kääntää. Huomioita Amerikasta on hyvä nimi teokselle, ja se on linjassa ranskankielisen nimen kanssa. Olisi kuitenkin kohtuullista, että alkusivuille viitsittäisiin kirjoittaa suomennostyössä käytetty editio ja alkukielinen nimi. Se on harmillinen puute teoksessa, josta – jos se olisi tehty huolella – voisi ammentaa uutta Suomessa tällä hetkellä suosittuun 1800-luvun kirjallisuuspalettiin. Tähän Huomioita Amerikasta -teoksesta ei ole.

Niagara kelpaa eurooppalaisille

Huomioita Amerikasta on kuriositeetti Dickensin tuotannossa. Odotetulla teoksella oli Dickensin maineen moraalinen painolasti mukanaan, sillä vain harvalla oli mahdollisuus tehdä vastaavaa matkaa. Kuuluisia huippukirjailijoita ei ollut määrättömästi. Ranskalainen François-René de Chateaubriand matkusti Yhdysvaltoihin ennen 1800-luvun alkua. Muistoja haudan takaa -teoksen Niagara-jakso on kirjoitettu vuonna 1822:

En kyennyt kuvaamaan sisälläni myllertäviä tunteita ylevän ja sekasortoisen näyn edessä. (…) Mitä merkitystä onkaan ikuisesti tulvivalla vesiputouksella tunteettomalle maalle ja taivaalle, ellei ihminen ole sitä ihailemassa kohtaloineen ja murheineen? Vajota tuohon veden ja vuorten yksinäisyyteen tietämättä, kenen kanssa jakaa tuo suuri näkymä! Saada virta, kalliot, metsät ja vuoripurot vain itselleen! (Muistoja haudan takaa, s. 316)

Chateaubriandin muistelman julkaistiin 1840-luvun lopussa, Dickensin ensimmäisen Yhdysvaltain-matkan jälkeen. Tiesikö Dickens, että eurooppalaisen romantiikan suuri uneksija jakoi saman näkymän Dickensin kanssa, tosin 50 vuotta aiemmin? Näyn edessä romantiikan kyynel pyörähtää myös Dickensin silmään:

Olin (…) typertynyt enkä kyennyt ymmärtämään näkymän valtavuutta. Vasta kun astuin kielekkeelle ja katsoin eteeni – taivas sentään sitä kirkkaanvihreän veden vyöryä! – minulle valkeni putouksen koko mahti ja majesteettisuus.

Tunsin sillä hetkellä seisovani lähellä Luojaa, ja siksi tuon ihmeellisen näyn ensimmäinen ja pysyvin vaikutelma – välitön ja kestävä – oli Rauha. Mielenrauha, tyyneys, seesteiset muistot kuolleista, sekä mahtavat ajatukset ikuisesta levosta ja onnesta ilman synkkyyden ja kauhun häivää. (Huomioita Amerikasta, s. 302)

Jotain ylevää 1840-luvun Yhdysvalloissakin.